- Ei voi olla totta, pieni poika vastasi epäuskoisena äidilleen.

Äiti kertoili pojalleen, kuinka 1950-luvulla, kun hänen isänsä oli lapsi, televisiotoimintaa vasta aloiteltiin Suomessa. Kaikki oli mustavalkoista eikä televisiossa varmaankaan silloin kovin monia lastenohjelmia näytetty.

Pienen pojan kasvoista näki, miten hänen oli vähän vaikea uskoa äitinsä kertomia asioita. Minua, salakuuntelijaa hymyilytti.

***

Tutut kertovat vaipoissa taapertavista lapsistaan, jotka osaavat jo laittaa Ylen Areenasta Muumit pyörimään. Älykännykät, chatit, liikeohjattavat pelikonsolit ja sosiaaliset mediat ovat nuorille yhtä helppoa ja itsestään selvää kuin hengittäminen. Heille maailma on avoin ja tietoverkkojen kutistama.

Vaan millaiseen maailmaan me nämä pienet diginatiivit kasvatamme? Onko heidän silmiensä edessä jotenkin valmiimpi näky kuin se oman lapsuutemme maisema?

En usko. Edelleen saamme suojella heitä vaaroilta ja opettaa tapoja - kenties jopa kohteliaisuutta.

Sisareni kertoo, että Mikkelissä teinipojatkin saattavat bussista ulos astuessaan huikata kiitoksen kyydistä kuskille. En edes uskalla ehdottaa, että näin pöyristyttävä tapaa otettaisiin käyttöön Tampereella.

Mutta saisinko toivoa pientä hymyä toisinaan? Voisiko sitä tervehtiä kuskia tai kiittää vieressä istuvaa, kun hän nousee seisomaan päästääkseen sinut ohi.

***

Aamulla ruuhkabussiin nousi vanha rouva, jonka kuulolaite taisi olla rikki. Hän tervehti kuskia varsin äänekkäästi ja kertoili hyväntuulisena kuulumisiaan puolelle bussille. Seuraavaksi hän etsi itselleen paikkaa.

- Taidan istua tuohon, kun kukaan muu ei istu. Et ole ollenkaan pahan näköinen mies, hän kailotti vieressä istuvalle nuorukaiselle ja jatkoi: Kumma kun ei tuo nätti tyttö istunut sinun viereesi, sait tällaisen vanhan akan. Ei vanhuus onneksi tartu.

Nuorukaisen punehtuneet posket nousivat pieneen hymyyn. Meitä muitakin nauratti.