KOLUMNI: Kuka kaipaa kertakäyttötutkimusta

Usein kysyjä pettyy kuullessaan, ettei asiaa ole tutkittu. Tai jos on, niin yhdet tulokset osoittavat sitä, toiset tätä ja kolmannet jotain aivan päinvastaista. Herää kysymys, onko tutkiminen kovin hyödyllistä, jollei kiinnostaviin arkisiin kysymyksiin löydetä selviä vastauksia. Myös yliopistojen ja tutkimuslaitosten rakenteiden ja rahoitusten uudistuksissa peräänkuulutetaan joka alalla, että tutkimuksen tulisi olla käyttökelpoista ja johtaa uusiin innovaatioihin ja sovelluksiin.

Tutkimuksen hyödyllisyyden pohdintaa on harjoitettu vuosikymmeniä myös omalla alallani eli muistin tutkimisessa. Muistitutkimuksen uranuurtaja Ulrich Neisser soimasi kollegoitaan jo yli 30 vuotta sitten siitä, etteivät he osaa vastata jokaista kiinnostaviin kysymyksiin, kuten miksi varhaislapsuuden tapahtumia ei muisteta kovin hyvin, miksi unohdamme tapaamisia tai miten on mahdollista, että osaamme liikkua kotikaupungissamme, vaikka olisimme olleet sieltä pois vuosikymmeniä. Neisser peräänkuulutti jo silloin tutkimuksen siirtämistä laboratorioista 'oikeaan elämään' ja patisti tutkijoita oikeasti kiinnostavien ja merkittävien kysymysten pariin.

Mutta takaako arkielämän ilmiöihin keskittyminen sen, että tuloksista on eniten hyötyä? Ei välttämättä. Luonnonmukaisuutta tärkeämpää ja usein myös hyödyllisempää on tehdä sellaista tutkimusta, jonka tuloksia voidaan yleistää. Toisin sanoen, tuloksia tulee voida soveltaa muihinkin tilanteisiin kuin juuri siihen, missä tutkimus on tapahtunut. Esimerkiksi laboratoriossa löydetyt muistin toimintaperiaatteet pätevät myös arkielämän monissa erilaisissa tilanteissa. Sen sijaan arkielämän tutkimuksissa tilanteet vaihtelevat paljon: ihmiset, paikat, ajankohdat ja asiat muuttuvat jatkuvasti eivätkä yhdessä tietyssä tilanteessa saadut tulokset välttämättä päde toisessa hiukan erilaisessa tilanteessa.

Oikeassa elämässä tapahtuva ja soveltava luomututkimus onkin pahimmillaan kertakäyttötutkimusta, jonka tulokset eivät lisää ymmärrystä siitä, miten ihmismieli toimii. Luonnollisissa tilanteissa joudutaan myös usein käyttämään tutkimusmenetelmiä, jotka eivät ole kovin luotettavia. Esimerkiksi muistitutkimuksessa joudutaan joskus kysymään ihmisen omaa käsitystä oman muistinsa toiminnasta, mutta oma käsitys ei välttämättä lainkaan vastaa todellisuutta. Ihanne tietysti olisi, että tutkimus olisi yhtä aikaa sekä luomua että luotettavaa ja moniin tilanteisiin pätevää. Useimmat kysymykset eivät kuitenkaan taivu tutkittaviksi arjessa luotettavasti.

Mitä monimutkaisempi ilmiö, sitä tärkeämpi sitä on tutkia säädellyissä olosuhteissa ja riittävän perusteellisesti. Tällaiset yksinkertaiset arjelle vieraat tutkimukset paljastavat usein hyödyllisiä periaatteita vaikkapa muistin toiminnasta. Esimerkiksi sanalistojen muistikokeilla on saatu selville millainen kertailu on tehokkainta. Yksi tehokkaan kertailemisen periaate on, että toistokertoja harvennetaan ajan myötä. Tällaista periaatetta olisi hyvin vaikea huomata arkielämässä, mutta sitä voi silti soveltaa esimerkiksi vieraan kielen opiskelussa. Kerran viikossa olevaan oppituntiin kannattaisi valmistautua vaikkapa heti edellisen tunnin jälkeen tai seuraavana päivänä, sitten kertailussa voi pitää pari päivää taukoa ja lopuksi voi vielä kertailla juuri oppituntia ennen. Kun asiat toistuvat ja toistokerrat harvenevat viikoittaista oppituntia odotellessa, vähästäkin opiskeluun käytetystä ajasta saadaan paljon hyötyä.

Laboratoriossa löydetyt yksinkertaiset periaatteet voivat myös auttaa ymmärtämään monimutkaisempia kysymyksiä. Kuten miksi walesin-kieliset pärjäävät englanninkielisiä naapureitaan heikommin älykkyystestin osiossa, jossa tulee muistaa numerosarjoja? Asia liittynee laboratoriotutkimuksissa löydettyyn tulokseen sanojen muistamisesta. Muistaminen on nimittäin yhteydessä siihen, kuinka nopeasti sanat pystytään lausumaan. Mitä nopeammin lausuminen sujuu, sitä enemmän asioita ehditään kertaamaan mielessä, jolloin niitä myös muistetaan hyvin. Walesin kielellä numeroita muistetaan vähemmän kuin monissa muissa kielissä, koska walesin kielessä lukusanoja on hidasta lausua ja kerrata mielessä. Kertailunopeuden periaate on yksinkertainen, ja sen voi olettaa koskevan niitäkin kieliä, joissa tätä asiaa ei varsinaisesti ole tutkittu. Kyse ei siis olekaan välttämättä älykkyyseroista vaan kielieroista, jos älykkyystestissä pärjää muita huonommin.

Monet ovat hämmästyneitä siitä, kuinka suuri osa psykologian tutkimusta tapahtuu laboratorioissa tarkoin säädellyissä olosuhteissa. Sen sijaan luonnontieteiden kohdalla laboratoriossa tehtäviä yksinkertaisia kokeita ei kyseenalaisteta. Tuskin kukaan vaatii, että tähtitiedettä tulisi harjoittaa takapihalta käsin paljain silmin, tai että kemiallisia ilmiöitä tulisi tutkia keittiössä hellan ääressä, tai että metalliseoksen lujuus testattaisiin vasta rakennustyömaalla. Takapihat, keittiöt ja työmaat eivät ole parhaita paikkoja tehdä luonnontiedettä. Vastaavasti arkielämä ei ole aina paras paikka tutkia ihmismieltä.

Tutkijan työssäni kuulen paljon kysymyksiä ihmisen muistista ja kyvystä käsitellä tietoa. Useimpiin niistä ei löydy suoraa vastausta. Löytyy kuitenkin paljon tutkimustietoa, jota voi hyödyntää, kun pohtii kiinnostavia kysymyksiä. Suurin haaste on yleensä keksiä, miten tutkijoiden tulokset ja yhteiskunnallisesti tärkeät tai muuten vain ihmisiä kiinnostavat kysymykset kohtaisivat toisensa. Aikoinaan eräs toimittaja esitti minulle kinkkisen kiinnostavan kysymyksen, jota pohdin pitkään. Asiaan ei ole suoraa vastausta, mutta siitä kuitenkin tiedetään hyvin paljon. Kysymys kuului: Kuinka paljon ihminen muistaa? Mutta siitä lisää toisella kertaa.

Ykkösaamun uusi kolumnisti psykologian tohtori Virpi Kalakoski työskentelee erikoistutkijana Työterveyslaitoksella Aivot ja työ - tutkimuskeskuskessa, hän on myös on Psykologia-lehden päätoimittaja ja tietokirjailija.