Urheilukaupan rekissä roikkuvat täydelliset sortsit. Valkoisella pohjalla risteilee värikkäitä viivoja, jotka muodostavat ruudukon.

Pakko kokeilla. Tosin lahkeen pituus vähän epäilyttää: malli päättyy polven yläpuolelle.

Emmin, mutta tartun lopulta ripustimeen.

En tunne yhtäkään naista, jolla ei olisi vartalossaan kohtaa, josta hän ei pitäisi. Joku inhoaa rimppakinttujaan, toinen roikkuvia käsivarsiaan, kolmas herkuttelijan elämäntavat paljastavaa vatsaansa. 

Vastikään panin merkille tuttavan innostuksen käyttää legginsejä ja trikoita. Onpa sää miten lämmin tahansa, hän ei luovu mustista pöksyistään.

Kun tuli puheeksi, miksi hän on niihin niin ihastunut, paljastui, ettei hän ollutkaan. Jalkojen suonikohjut vain täytyi saada piiloon.

On sitä selluliittia langanlaihoillakin – siis jopa niillä, jotka vetävät huoletta jalkaansa vilpoisat mikrosortsit tai ylleen hihattoman paidan.

Mistäköhän se johtuu, että varsinkin naiset varjelevat vartalonsa epäkohtia muiden katseilta? Olemme tiukkoja itsellemme, vaikka toisen pienet kauneusvirheet tuntuvat usein mitättömiltä, miltei huomaamattomilta.

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä tiukempi itselleen on – ainakin hetkittäin. Kaupungille ei voi lähteä minimittaisissa farkkusortseissa, jos reisissä on selluliittia. Eikä hihatonta toppia viitsi ostaa, jos käsivarsissa roikkuvat allit.

Itselleen pitää antaa armoa. On sitä selluliittia langanlaihoillakin – siis jopa niillä, jotka vetävät huoletta jalkaansa vilpoisat mikrosortsit tai ylleen hihattoman paidan.

Eikä suonikohjuja ole mikään pakko verhota pitkiin lahkeisiin, sillä ne kuuluvat pakettiin. Ihminen, joka pukeutuu epäkohdistaan piittaamatta miten tahtoo, on hatunnoston arvoinen.

Palataanpa vielä sovituskoppiin. Ihastelemani ruutusortsin olivat mahtavat, ilmavat hellepäivän pelastajat. Lyhyt malli tosin paljastaa säälimättä kuhmuraiset polvet ja mitään sanomattomat sääret.

Toisaalta, mitä sitten! Tuolla kertaa sortsit jäivät kaupan rekkiin, mutta ehkäpä sittenkin palaan vielä hakemaan ne.