Mirjami Lindell tuli 1960-luvun alussa Tampereelle Itä-Suomesta. Aloittaessaan laitoskirjaston palveluksessa hän huomasi, että käteen asti viety luettava oli erilaista kuin kirjastosta haetut kirjat. Laitoskirjastosta haluttiin erityisesti viihdettä ja kevyempää lukemista.

Sairaanhoitajasta kirjastonhoitajaksi ryhtynyt Lindell törmäsi pian tamperelaisiin kulttuurieroihin, kun Mannerheimin muistelmat kirjakärryssä herättväti Koukkuniemen asukeissa voimakasta suuttumusta. Sopimattomina pidettyjä kirjoja saattoi joku jopa polttaa, muistelee vuonna 1993 eläkkeelle jäänyt Lindell. Yleensä asiakkaat olivat kuitenkin kiitollisia.

Laitoskirjasto aloitti Koukkuniemessä keväällä 1959 ja syksyllä mukaan tuli Kaupin parantola. Sittemmin toiminnan piiriin tulivat Keskussairaala, Marjatan sairaala ja Hatanpää.

Kirjakärryjä tunneleissa työntäen

Koukkuniemen vanhainkodissa Lindell työnsi kirjakärryä osastolta toiselle tunneleita pitkin. Kirjoja odotettiin innolla - monille lukeminen oli elinehto, kun televisiota ei vielä ollut. Koukkuniemen asukkaat olivat tuohon aikaan nuorempia, tehtaitten työsuhdeasunnoista muuttaneita virkeitä kuusikymppisiä.

Yllättävän paljon luettiin nuortenkirjoja. Sotakirjat ja dekkarit olivat myös haluttuja. Jopa Angelika-sarja sai armon, vaikka kirjastoissa yleensä pyrkimyksenä oli tarjota ns. parempaa kirjallisuutta.

Kirjoista puhuttaessa piti tasapainotella kunkin asiakkaan kanssa ja asettaa sanansa oikein, muistelee Lindell.

Hatanpään sairaala monine rakennuksineen oli vaativa kohde ja olot alkeelliset. Talvella kirjastokellari piti lämmittää itse. Lumessa paras kuljetusväline oli kelkka.

Yksilöllistä palvelua

Oma lukunsa olivat persoonalliset asiakkaat. Eräskin Koukkuniemen asukas otti joka viikko matkalaukullisen kirjoja. Hänen tavoitteensa oli saada nimensä joka kirjan lainauskorttiin. Toinen puolestaan piti tärkeänä, että hänen kirjastolle lahjoittamansa Marxin kootut teokset olivat aina kärryissä vaikkei niitä kukaan lainannutkaan.

Myös kotipalvelu oli osa yksilöllistä palvelua. Asiakkaan toiveet kysyttiin ensin puhelimella ja vahtimestari toimitti kirjat perille kerran kuussa.

Lainaustiedot pahvikorteilla

Pahvikortit toimivat tiedonkäsittelyssä vielä 1990-luvun alussa. Lindell ei ehtinyt tietokonetta työssään käyttää. Jokaisella kirjalla oli oma korttinsa, johon lainaajan nimi kirjoitettiin. Se oli siinä mielessä näppärä systeemi, että aina saattoi varmistaa, oliko kirja jo tullut luettua, naurahtaa Lindell.