Manhattan Transfer on perhe, Hauser sanoo. Hänellä ja yhtyeen muilla jäsenillä - Alan Paulilla, Janis Siegelillä ja Cheryl Bentynella - on kullakin yksi ääni, kun Manhattan Transfer valitsee konserttien ja levyjensa lauluja, päättää kiertuepaikoista tai miettii sovituksia.

Hauserin mukaan demokratia ei suinkaan tarkoita jatkuvaa sopusointua. - Luovat erimielisyydet ovat polttoaineemme. Emme pysty sopimaan helposti mistään. Mutta uskon, että pohjimmiltaan kaikki todella pitävät toisistaan.

Hauser sanoo myös, että yhtyeen kaikki jäsenet tietävät, että yhdessä he ovat enemmän kuin kukaan heistä voisi olla yksinään.

Eurooppa haluaa jazzia, USA:ssa kiinnostus hiipuu

Manhattan Transfer, joka sai nimensä vuonna 1925 julkaistusta John Dod Passosin romaanista, on voittanut kymmenen Grammy-palkintoa ja ollut ehdolla 17 muutakin kertaa.

Vuonna 1981 yhtye teki historiaa: se sai Grammyn sekä jazz- että pop-kategorioissa kappaleilla Corner Pocket ja Boy from New York City. Neljä vuotta myöhemmin Vocalese-albumi sai 12 Grammy-ehdokkuutta, yhtä monta kuin Michael Jacksonin Thriller, ja voitti kaksi palkintoa.

Tiukimmat jazzin harrastajat kuitenkin paheksuivat yhteen halua laajentaa ohjelmistoaan popin suuntaan. Eurooppa suorastaan sulki ovensa Extensions-levyn ilmestyttyä vuonna 1978, sanoo Alan Paul.

- He inhosivat muutosta. Meidät haluttiin smokeissa ja frakeissa, meidän piti olla nostalgiaryhmä.

Paulin mukaan vasta Vocalese, joka oli pelkkää jazzia, palautti suosion Euroopassa. Myös äskettäin ilmestyneen The Chick Corea Songbook -levyn, jolla yhtye päätti viiden vuoden levytystauon, luulisi jazzina kelpaavan Euroopassa.

Sen sijaan Yhdysvalloissa innostus jazziin on hiipumassa. Janis Siegelin mukaan eurooppalaiset näkevät yhdysvaltalaisen jazzin taiteen muotona ja arvostavat sitä aivan toisin kuin yhdysvaltalaiset itse.