Mitä moninaisimpiin marjoihin liittyviin tarinoihin ja uskomuksiin on törmännyt keskiajan tutkija Hannele Klemettilä, joka kirjoittaa parhaillaan tietokirjaa marjojen kulttuurihistoriasta yhdessä akatemiatutkija Laura Jaakolan kanssa.

- Luonnontiede on käsitellyt marjoja paljonkin omalta kantiltaan, mutta niiden kulttuurihistoriallinen tutkimus on yhä melko neitseellistä, perustelee aiemmin mm. keskiajan pyöveleistä ja julmuudesta kirjat julkaissut Klemettilä.

Teoksen on määrä ilmestyä ensi talven aikana, ja sitä voi pitää loogisena jatkona Hannele Klemettilän muutama vuosi sitten kokoamalle keskiaikaista keittiötä käsitelleelle kirjalle.

Tarinat ja taide kertovat marjojen käytöstä

Vaikka marjat ovat olleet arkista ravintoa niin meillä kuin muuallakin maailmassa, ei niitä juuri mainita resepteissä tai muissa kirjallisissa lähteissä.

Tosin keskiajan reseptit olivat muutenkin kovin summittaisia; tarvittavat aineet mainittiin, mutta ei määriä, saati työjärjestystä.

Marjoista ja niiden käyttötavoista Hannele Klemettilä onkin joutunut etsimään tietoa mitä moninaisimmista lähteistä. Arkeologisissa kaivauksissa tehdyt löydöt ovat itsestään selviä lähteitä, mutta viitteitä marjoihin löytyy jo antiikinaikaisista tarinoista ja myyteistä.

- Tietenkin joku suoruumis, jonka vatsalaukusta voi päätellä tämän syöneen karhunvatukoita juuri ennen kuolemaansa, on konkreettinen lähde. Mutta kun arkeologisia löytöjä tai tekstilähteitä ei ole säilynyt, täytyy turvautua muihin tieteisiin.

- Marjoihin liittyviä tarinoita ja myyttejä riittää aivan antiikin Kreikasta ja Roomasta, ja myös Skandinaviassa on omat myyttinsä, toteaa Klemettilä.

Esimerkiksi aho- ja metsämansikat on usein liitetty rakkauden jumalattareen ja marja on saanut paratiisillisia piirteitä.

Marjat vilisevät oman Kalevalammekin riveillä; niin mansikat, mustikat, puolukat kuin mesimarjatkin, ja hyvin myönteisessä merkityksessä.

- Marjat assosioituivat usein nuoruuteen, rakastettuun, nuoriin neitoihin ja lapsiin, kevääseen, hedelmällisyyteen, runsauteen, luettelee Klemettilä.

Hän huomauttaa marjojen merkityksellisyyden suomalaisille näkyvän myös nimistössämme, joka notkuu Marja-Terttuja ja marjojen mukaan nimettyjä naisia.

- Äkkiseltään ei kauheasti tule mieleen marjoihin liittyviä ihmisten nimiä muualta päin maailmaa, mutta paikkoja on toki nimetty ahkerasti Strawberry Hill -tyyliin.

Marjoillakin on muotinsa

Myös kuvalliset lähteet kertovat paljon, ja antavat viitteitä marjojen suosiosta eri aikoina.

Jo Pompeijista on löytynyt kuvia mulperipuista, ja keskiajalta löytyy Klemettilän mukaan runsaastikin miniatyyreja ja maalauksia mansikasta.

Mansikat ovat maistuneet kautta aikojen, niin villeinä kuin sittemmin Amerikasta tulleina puutarhamarjoinakin. Mutta muilla marjoilla suosio on vaihdellut paljonkin.

Antiikin Roomassa nautittiin mansikan ohella mm. pihlajanmarjoista tehtyä pataa ja joko mulperin marjoista tai karhunvatukoista tehtyä mehua. Varmuutta ei ole, sillä molemman lajin latinankielinen nimi on sama.

- Pihlajanmarja meni pois muodista jo antiikin aikojen jälkeen, vaikka käytetäänhän sitä vieläkin hilloissa ja lihanlisukkeena, kuvailee Klemettilä trendejä.

Keskiajallakin arvostettiin Klemettilän mukaan mansikkaa, ja jonkun verran myös vadelman sukuista karhunvatukkaa. Karviaista ja herukoitakin löytyy sen aikaisista kuvista.

- Myöhäiskeskiajallahan alkoi ylipäätään marjojen kesyttäminen puutarhoihin, ja puna- ja mustaherukat alkoivat tuolloin tulla muotiin. Karviainen puolestaan maistui karviaisnarri-nimisessä, kermaisessa jälkiruoassa, joka oli erittäin suosittu Englannissa keskiajalla.

- Todellinen karviaisen voittokulku alkoi kuitenkin vasta uuden ajan myötä. 1700-1800-luvuilla oikein kilpailtiin eri puolilla Eurooppaa, mm. Englannissa ja Ruotsissa, kuka kasvattaa komeimmat karviaiset ja värejä oli valtavasti. Sanottiin, että suurimmat olivat jopa luumun kokoisia, naurahtaa Hannele Klemettilä.

Karviaisia on kuvattu paljon taiteeseen, ja niitä kilpaa kasvattavista höpsöistä löytyy kuvauksia vaikkapa Charles Dickensin kirjallisuudesta.

- Mutta tämä kaikki päättyi kuin seinään, kun Amerikasta saapui karviaishärmä, joka tuhosi sadot Suomessa ja koko Euroopassa. Kun taudista selvittiin, ei karviainen ole koskaan pystynyt palauttamaan vanhaa asemaansa juhlittuna herkkumarjana.

Pahuuden mustaamat marjat

Nykypäivän selvä muotimarja on tutkija Hannele Klemettilän mielestä mustikka, niin villinä kuin jalostettuna pensasmarjanakin. Syy on maun lisäksi tietenkin flavonoideja sisältävän marjan terveellisyys, joka laventaa sen käytön ravintolisiin ja lääketeollisuuden raaka-aineeksi.

Mutta tämä todella trendikäs, luonnon oma funktionaalinen elintarvike ei ollut kovassa huudossa keskiajalla.

- Mustikkaa ympäröi käsitykseni mukaan samanlainen epäilyttävyyden harso kuin monia muitakin tummia marjoja, toteaa Klemettilä, ja kertoo niihin liitetyn epäilyksiä pahuuden voimista!

Tosin norjalaisen uskomuksen mukaan neitsyt Maria olisi alun perin kylvänyt ahot täyteen mustikkaa, jotta maa kantoi marjaa ihmisten syötäväksi. Mutta tästä kauniista tarinasta huolimatta Klemettilän mukaan mustikkaan, kuten myös karhunvatukkaan liittyi monissa maissa pelkoja.

- Sinänsä herkulliseksi ja lääkitseväksikin tiedettyä karhunvatukkaa pidettiin joillain alueilla marjana, jota oli syytä karttaa. Tumma väri juontui uskomusten mukaan aikojen alusta, jolloin Jumala syöksi valonkantajaenkelinsä Luciferin alas taivaasta, ja karhunvatukkapuskaan pudonnut Lucifer kirosi sen, valottaa tutkija pelkojen taustaa.

Italiassa ja muualla Keski-Euroopassa uskottiin karhunvatukan tarjonneen myös ainekset Jeesuksen orjantappurakruunuun. Varmaa tietoa kun orjantappuran materiaalista ei ole, on joillakin seuduilla päätelty karhunvatukkapensaat syylliseksi.

Käsitykset vaihtelivat kuitenkin paljonkin eri alueilla, ja tummia marjoja on toki keskiajalta lähtien käytetty huoletta värjäämistarkoituksiin. Niin ruoat kuin kankaatkin ovat saaneet niistä arvostettua väriä.

- Sininen sinänsähän oli keskiajalta alkaen värihierarkian huipulla neitsyt Marian ja kuningashuoneiden tunnusvärinä. Ruokiin saatettiin hakea heraldisia kuvioita ja värijakaumia mustikan sinivärin avulla, ja samoin värjättiin villalankojakin.

Valistajat kehottivat jopa välttämään marjoja

Tämän päivän ihmistä patistetaan lisäämään marjojen osuutta ruokavaliossaan, ja metsään mätäneviä terveyspommeja itketään vuosittain. Aina marjojen siunauksellisuudesta ihmiselle ei ole ollut yksimielisyyttä.

Lääketiede ja -valmisteet perustuivat tietenkin pitkälti luonnon tarjoamiin antimiin, joten marjoillakin oli tärkeä roolinsa ihmisten hyvinvoinnissa. Mutta jo antiikin ajoista käsitykset vaihtelivat hyvinkin paljon, ja esimerkiksi aikansa arvostettu yrttiparantaja, saksalaisabbedissa Hildegard Bingeniläinen (1098 - 1179) suhtautui marjoihin hyvinkin nuivasti.

- Hänen käsityksensä mukaan mansikkaa ei kannattanut syödä, koska se aiheutti yhden elinnesteen eli liman ylikehitystä kehoon. Mustikasta taas seurasi Bingeniläisen mukaan kihtiä, kertoo Klemettilä.

Oli jotain hyvääkin. Karhunvatukan marjojen syömistä Hildegard Bingeniläinen piti harmittomana, ja sen muista osista sai rohtotarpeita. Ruusunmarjoja hän taas piti todella hyvänä lääkkeenä, josta sai apua keuhkovaivoihin. Mustamulperin marjoja hän ei arvostanut, mutta sen lehdet auttoivat ihovaivoihin.

Oratuomen marjoista sai apua kihtiin, ja katajasta yhdessä inkiväärin ja lakritsikasvin kanssa valmistetusta mausteviinistä sai lievitystä kuumetauteihin. Myös katajanhavujen keittäminen tai niiden kanssa kylpeminen tai saunominen oli hyväksi.

- On jännää, että jotkut lääketieteilijät saattoivat epäillä marjoja jopa vaarallisiksi terveydelle, ja sama haitallisuuden pelko liittyi myös moniin hedelmiin ja muihin kasveihin, äimistelee Klemettilä.

- Usein ajateltiin, että niissä oli syöjälleen haitallista kosteutta, joka piti eliminoida kypsentämällä, keittämällä tai paistamalla kasvi tai hedelmä. Lisäksi se piti maustaa neutralisoivilla aineilla kuten runsaalla sokerilla ja erilaisilla mausteilla.

Näin käskettiin käsitellä esimerkiksi päärynät, ja samoin mansikka oli suotavaa vaikkapa leipoa piiraaseen runsaan hunajan kanssa, niin siitä saatiin turvallisempi syötävä kuin raakana, kuvailee tutkija Hannele Klemettilä keskiaikaista terveysvalistusta.

- Mutta hienoissa juhlissa saatettiin näistä lääketieteilijöiden varoituksista huolimatta tarjoilla tuoreita mansikoita kermavaahdon kera, ja herkkua arvostettiin suuresti, aivan kuten tänäänkin!