Samana päivänä, kun leiri oli pystytetty, soitin puhelimeen ensimmäisen kerran. Yksi avustustyöntekijöistä oli luvannut kertoa minulle päivittäin, mitä leirissä tapahtui. Minä puolestani olin luvannut kirjoittaa tapahtumista verkossa julkaistavaa avustuspäiväkirjaa.

Joka päivä kolmen viikon ajan kuulin leirin tapahtumista. Kuulin, kuinka loukkaantuneita hoidettiin. Kuinka kokonaisia perheitä, sukuja, kyläyhteisöjä oli huuhtoutunut mereen. Kuinka vielä viikko aaltojen jälkeen laguunista naarattiin ruumiita, ja kuinka tsunamipäivänä syntynyt vauva kasvoi ja kehittyi.

Lähes jokaisen puhelun jälkeen itkin. Jokaisen puhelun jälkeen lupasin itselleni, etten enää koskaan valittaisi pikku asioista. En siitä, että töitä oli liikaa. En siitä, että talvi oli lumeton tai aikaa matkustamiseen liian vähän.

Olin terve. Olin kunnossa. Niin myös perheeni, ystäväni, työtoverini. Niiden kolmen viikon aikana millään muulla ei tuntunut olevan merkitystä.

Tällä viikolla, seitsemän ja puoli vuotta tapahtuneen jälkeen, muistin lupaukseni. Sosiaalisessa mediassa törmäsin kahteen keskusteluun. Niistä ensimmäinen käsitteli sitä, oliko lapsettomalla ihmisellä lupa surra vauvaa, jota ei voinut saada. Yhden mielipiteen mukaan ongelma oli elitistinen ja lapsettomuuden yli oli vain päästävä – olihan maailmassa muitakin, merkittävämpiä murheita.

Miksi niin monen on vaikea kokea myötätuntoa myös heitä kohtaan, joiden tarpeet poikkeavat omistamme?

Toinen keskustelu käsitteli helsinkiläisessä ravintolassa järjestettyjä juhannustansseja ja kahta kommenttia, jotka tiskijukka oli tapahtumassa lausunut. Osa vieraista oli niistä harmistunut. Jälleen äänessä oli joukko, joka ilmoitti, ettei vääryyden kokemukseen ollut oikeutta, mitä täällä taas valitetaan, hankkikaa hyvät ihmiset elämä!

Keskusteluja lukiessani mielessäni alkoi pyöriä yksi maailman tunnetuimmista motivaatioteorioista, Maslow’n tarvehierarkia. Sen mukaan ihmisellä on fysiologisia perustarpeita (kuten ruoka, juoma ja seksuaalisuus), jotka pyrimme tyydyttämään ensimmäisenä, sekä korkeampia tarpeita (kuten turvallisuuden tunne, yhteenkuuluvuus, rakkaus, arvonanto ja itsensä toteuttaminen), joille haemme täyttymystä seuraavaksi.

Teoriaa on kritisoitu monesta syystä, mutta yhä edelleen, 70 vuotta teorian syntymän jälkeen, sille löytyy myös tukea.

Psykologi-lehden (3/2012) mukaan vuonna 2011 Illinoisissa Yhdysvalloissa toteutettiin tutkimus, jossa selvitettiin tarpeiden täyttymisen tärkeyttä koetun hyvinvoinnin kannalta. Tutkijat halusivat tietää, ilmenisikö tässä yhteydessä tarvehierarkian ennustamaa järjestystä. Tutkimuksen otos edusti käytännössä koko ihmiskuntaa.

Tulokset osoittivat, että kulttuurista riippumatta tarpeiden täyttyminen liittyi korkeaan hyvinvointiin. Perustarpeiden täyttyminen lisäsi arviota omasta hyvinvoinnista, sosiaalisten tarpeiden täyttyminen lisäsi positiivisia tunteita, ja itseohjautuvuuden täyttyminen vähensi kielteisiä tunteita. Matalilla hyvinvoinnin tasoilla ruoan ja turvallisuuden merkitys korostui, kun taas korkeammilla hyvinvoinnin tasoilla sosiaalisten ja psykologisten tarpeiden täyttyminen oli tärkeää.

En osaa enkä halua määritellä sitä, onko lapsettomuus elitistinen ongelma. En halua ottaa kantaa myöskään siihen, oliko juhannustanssikohussa kyse olennaisen epäkohdan puimisesta vai suhteellisuuden- ja huumorintajun menetyksestä.

Siitä olen kuitenkin vakuuttunut, että molemmat keskustelut saivat alkunsa tarpeista, joita ihmiset lähes pakonomaisesti pyrkivät täyttämään; tarpeesta rakentaa perhe, oma lauma, ja tarpeesta tuntea itsensä arvokkaaksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, sellaisena kuin on.

On selvää, etteivät meitä kaikkia aja samat tarpeet. On myös selvää, etteivät kaikki tarpeet ole yhtä tärkeitä kuin toiset – Suomessa harva joutuu taistelemaan perustarpeidensa tyydyttämiseksi, ja kaikki muut kuuluvatkin korkeampien tarpeiden kategoriaan.

Kahta en kuitenkaan hahmota. Mikä saa toiset tuntemaan itsensä oikeutetuksi määrittelemään, minkä kukakin meistä kokee merkittäväksi? Ja: Miksi niin monen on vaikea kokea myötätuntoa myös heitä kohtaan, joiden tarpeet poikkeavat omistamme?

Kun tsunamin tuhojen akuutein kriisityö oli tehty, haastattelemani avustustyöntekijä palasi Suomeen. Työpaikkani keittiön pöydän äärellä katselimme valokuvia Sri Lankasta ja muista maailmankolkista, joissa nainen oli aiemmin työskennellyt.

Kipsattuja raajoja, punaisia avustustelttoja ja raunioituneita kyliä tuijottaessani sain muodostettua vain yhden kysymyksen: ”Eivätkö meidän suomalaisten ongelmat tunnu tällaisten maailmanlopunkokemusten jälkeen pinnallisilta?”

Avustustyöntekijä hymyili. Sitten hän huokaisi hiljaa.

- Kyllähän se siltä aluksi tuntui. Mutta ei se niin ole. Suru on jokaiselle omansa, uniikki. Ei sitä saa kukaan toinen vähätellä.

Meri Valkama
Kirjoittaja on Journalisti-lehden toimittaja