Juuri noiden psykiatrien takia ei apuun hakeuduta. Psykiatria on lääketeollisuuden luoma pseudotiede, joka löytää pillerin vastaukseksi jokaiseen ongelmaan. Pahimmillaan potilaalta riistetään vapaus ja oma päätöksenteko.

Todellista apua ei ole todellakaan saatavilla, tämän tietää jokainen joka on joskus "apua" saanut.

Näissä läheisten arvioinissa on ongelmia. Tiedän muutaman omasta mielestäni ns. poikkeavasti käyttäytyvän henkilön. On diagnisoitukin.

Kuka lähi-omainen voi ilmoitaa asiasta esim. lääkärikeskukseen? Tiedän tapauksen, että Äitini kodinhoidonapu ilmoitti siskostani, ja poliisien kanssa hänet vietiin sitten hoitoon. Hain itse hänet takaisin puolen vuoden kuluttua.

Minulle vanhimpana veljenä ei edes ilmoitettu asiasta. Jouduin soittelemalla kyselemään eri paikoista, että onko siskoni siellä...

Jotenkin epämääräisiä nämä ohjeistukset. Ymmärrän toki, että aiheettomia ilmoituksia ei saa tapahtua, mutta jos kyseessä on lähiomainen. Sairaalat antoivat kyllä tiedot asiallisesti, kun kyselin perään siskostani.

Nyt olisi aika todellakin alkaa tehdä juttuja siitä, miten apua saa. Kun löysin mieheni kotoa psykoosissa, sain terveyskeskuksesta ajan 8 tunnin päähän (päivystysaika). Päivystyksessä (pe iltana) meille annettiin masennuslääkeresepti ja ohje soitaa maanantaina psykologille. Oli aika pitkä viikonloppu! Minulle tilanne oli täysin uusi enkä tiennyt mikä miestäni vaivaa - en myöskään ymmärtänyt miten vakava tilanne oli. Nyt olen jo viisaampi ja osaan vaatia miehelleni tarvittaessa hoitoa. Mielestäni TK-päivystyksellä on aika suuri rooli - kuka vastaa ja millä äänensävyllä! Kun sitten KAHDEN VIIKON päästä mieheni hoito alkoi psyk. plk:lla - oli hoito hyvää ja riittävää (avohoito). Tässä välissä vaan elin elämän pisimmät kaksi viikkoa. Joskus olen miettinyt mitä mieheni pelkotilat olisivatkaan voineet saada aikaiseksi...

Vuosi vuodelta jonot ovat pidenneet vaikka ero on tietenkin pienempi akuuteissa tilanteissa. Varsinkin avoihoidon puolella lääkäreitä tai muuta henkilökuntaa ei kerta kaikkiaan ole riittävästi. Siinähän istut kotona 4-6 viikkoa viranomaisten hönkiessä niskaan jonka jälkeen joku sairaanhoitaja ehtii sanoa että "onpa kurjaa" lääkärin kirjottaessa reseptit. Uusi aika muutaman viikon päähän ja katsotaan toimivatko napit. Jos ei, sama toistetaan kunnes potilas joko paranee tai vetää itsensä hirteen.

Taitoa kyllä on useimmilla lääkäreillä wanhan kaartin puoskareiden eläköityessä. Halua auttaa löytyy myös. Tekijöitä vaan ei ole.

Paitsi rahalla, sillä saa lääkärin vaikka joka päivä.

Olen sairastanut vaikeaa masennusta kymmenen vuotta. Vuosituhannen vaihteessa toimin yrittäjänä ja onnettomuudesta johtuneen pitkän työkyvyttömyyden jälkiseurauksena tulleen työuupumuksen ansiosta yrityksen työt alkoivat kasautua. Viranomaiset eivät puuttuneet tilanteeseen mitenkään, kun vain kiltisti maksoin lankeavat lisäverot, koska en saanut asioitani hoidettua. Terveyskeskuslääkäri kirjoitteli viikon sairauslomia ja määräsi diapamia, mikä ei paljoa auttanut.

Lopulta tilanne johti siihen, että oikeus langetti vuoden vankeustuomion hoitamattomien veroselvitysten vuoksi, vaikka velkaa en ollut kenellekään. Tuon jälkeen ymmärsin hakeutua yksityiselle mielenterveyspuolen lääkärille, jonka avustuksella elämä nyt on taas niissä uomissaan, mihin sen voi tuollaisen tuomion jälkeen saada. Yritys ja luottotiedot ovat tuon johdosta kyllä menneet, koska talousrikostuomio sulkee rahahanat aika tiukasti.

Tuo opetti kyllä sen, että kukaan muu ei tule mielenterveysasioissa sinua auttamaan.

Ongelma vaatii ulospäin suuntautumista. Täytyy tehdä töitä. Vuosien mittaan ongelma häviää. Usko Jumalaan pitää yllä elämän toivoa ja iloa.

Olen pistänyt merkille, että juuri valmistuneet tai vielä opiskelemassa olevat terapeutit ja erikoishoitajat kohtelevat paljon inhimillisemmin kuin pitkään virassa olleet.

Etenkin alaikäisten parissa työskentelevien alan "ammattilaisten" olen huomannut käyttävän valtaansa julmasti jos potilas on eri mieltä hoidosta ja sen tehokkuudesta. Alaikäisestä tehdään helposti pingispallo, jota lyödään suuntaan jos toiseenkin.

Vaikka itse olen jotenkuten pysynyt järjissäni, niin ongelma on erittän tuttu.

Ystävissä on ollut ja on masentuneita jakomielisairaita suorastaan raivohulluja sairauden puhjettua yllättäen. Olen joutunut kamppailemaan niin henkisesti kuin ruumiillisesti olevien sairaiden kourissa ja mieletilassa olevien kanssa.

Sanoisin niin jotta kaikki ymmärtäs näin, että kun ihminen menettää järjen hallinnan, niin hän on tilassa joika vastaa vähintään kolmepromillen humalaa

siinämielessä selvinpäin, niin voitte tajuta miltä se tuntuu ja näyttää.

Onneksi lääketeollisuus on senverran kehittynyt ,että heistä saadaan edes jotenkuten elämässään töpötteleviä kulkijoita.

"Suomessa saa olla niin hullu kuin haluaa", on minulle vastattu parikin kertaa, kun soittelin psykoottisesta teini-ikäisestä lapsestani. Jos sairas ei itse halua (tai ymmärrä) ottaa hoitoa vastaan, ei voi tehdä mitään. Raja pakkohoitoon lähettämisestä menee siinä, että on vaarallinen itselleen tai muille. Ja vaaraliisuus alkaa siitä kun on ase kädessä, itsemurhaa on jo yritetty tai pahoinpitely on jo tapahtunut.

"Riittää, että soittaa paikalliseen terveyskeskukseen tai -asemalle ja selvittää tapahtumien kulun. "

Läheiseni sai kohtauksen, ystäviensä viedessä häntä sairaalaan, kysyttiin välittömästi, voisiko hän mennä yksityiselle. Ja koska hätä oli suuri, hän suostui. Kohtelu oli tylyä, eikä hän saanut minkäänlaista apua. Yksityisellä lääkäriasemalla tätä 500 euroa kuukaudessa tienaavaa sitten autettiin tuhannen euron edestä. Sukulainen maksoi. Fyysisissä sairauksissakin on julkisesta terveydenhoidosta vaikea saada edes lääkäriaikaa, mielenterveysongelmissa vielä ongelmallisempaa, kun potilas ei yleensä itse tiedosta tilaansa, ja itsemääräämisoikeus on niin loukkaamaton. Potilaat ovat monesti heitteillä. Sen verran on kokemusta, etten usko kauniisiin puheisiin hoidon toteutumisesta.