Taas sapettaa.

Minulla on ilmeisesti sapen ylituotantoa ja siitä syystä taidan kuulua koleerisiin ihmisiin – jos nyt Hippokratekseen olisi uskomista.

Mikä sitten sapettaa?

Aivan erityisesti oma lyhytnäköisyytemme. Näinä päivinä ei voi avata yhdenkään lehden politiikka-sivua, ei kuunnella edes puolittain yhteiskunnallista radio-ohjelmaa tai katsoa televisio-ohjelmaa ilman että joku äimistelee Perussuomalaisten nousua.

Tästä kehityksestä varoitettiin jo vuoden -95 eduskuntavaalin alla. Matti Heikkilä ja Kari Vähätalo olivat kaksi vuotta aikaisemmin toimittaneet kirjan huono-osaisuudesta ja hyvinvointivaltiosta. Lama oli juuri purrut ja uusi hallitus leikkasi vaalien jälkeen 5 prosenttia budjetista – pääasiallisesti kuntien valtionosuuksista ja lapsilisistä.

Matti Heikkilä palasi kolmetoista vuotta myöhemmin tähän ajanjaksoon suruviestin kautta: ohjaaja Reko Lundán oli kuollut lokakuun 27. päivänä ja YT-lehden muistokirjoituksessa Heikkilä totesi, että Lundán oli merkittävä sosiaalipoliitikko. Hän loi sisällön ja hengen myös monille Stakesin tutkimuksille. Mainitsen vain kaksi Rekon näytelmää, ”Tarpeettomia ihmisiä” ja ”Ihmisiä hyvinvointivaltiossa”…

Näin siis Heikkilä.

Lundán oli syksyllä 2003 ohjannut nämä kaksi näytelmää: Tarpeettomia ihmisiä KOM-teatterissa ja Kansallisteatterissa Ihmisiä hyvinvointiyhteiskunnassa, jonka ensi-ilta oli juhlittu juuri itsenäisyyspäivän alla.

Jälkimmäisestä näytelmästä tuli valtava menestys. Esityskertoja oli reilusti yli sata. Sitä kävi katsomassa koko Suomen poliittinen eliitti, mutta ilmeisestikään sanoma ei mennyt perille.

Miksi?

Aina 90-luvun alusta on ollut yleinen poliittinen hokema, että on istuttava siihen pöytään missä päätökset tehdään. Tärkeää ei siis ole ollut pohtia millä ehdoilla pöytään päästiin tai mitä päätöksiä siinä tehtiin.

Pääasia että oltiin mukana.

Passiivimuoto tässä edellisessä lauseessa jättää itse asian vähän epäselväksi tai harhaanjohtavaksi.

Kuka oli mukana?

Eräs piirre kahden menneen vuosikymmenen yhteiskunnallisessa kehityksessä on että politiikan tekemisestä on tullut harvalukuisen sisäpiirin etuoikeus. Päätöksenteon pöytään ei kovin montaa ihmistä mahdu ja on hienoa mitä vähemmän paikkoja on jaossa. Siitä on hyvänä esimerkkinä Suomessa niin intohimoisesti käyty presidentin ja pääministerin lautaskeskustelu.

Oli meillä aikaisemminkin jonkinlainen poliittinen eliitti, perässähiihtäjien joukko, mutta tämän päivän eliitti on vielä tarkemmin rajattu kuin Kekkosen tai Koiviston aikana – ja sillä on seurauksensa.

Osittain EU-rakenteista, osittain päätösten laadusta johtuen ratkaisut synnytetään poliittisen eliitin yhteisvastuullisella toiminnalla. Menetelmä on samanlainen kuin pikkupoikien rötöksissä: asia hoituvat kun kaikki ovat mukana eikä kukaan jänistä eikä kantele.

Poliittisen eliitin rötöstelyn nimi on hallitusohjelma. Siinä sovitaan mitä seuraavan neljän vuoden aikana tehdään ja mihin juuri valittu ja hädin tuskin istumapaikkansa löytänyt kansanedustaja joutuu sen jälkeen tyytymään.

Tämän ongelman toinen puoli on, että juuri valittu eduskunta luopuu tai joutuu luopumaan hallitusohjelman kautta vaikutusvallastaan. Samalla poliittinen eliitti irtautuu hallitusohjelman kautta demokraattisesta kontrollista.

Suomalainen eliitti leijaili jo 90-luvun lopussa tukevasti jalat irti maasta. Meillä ei ollut keksitty sen enempää tulta kuin pyörääkään, sen sijaan olimme kehittäneet tekstiviestin ja kohtalaisen hyvin toimivan kännykän. Niiden avulla tulisimme toimeen maailman tappiin asti.

Oli vain yksi ongelma. Maailman tappiin liittyy aina Tuomiopäivä, päivä jolloin tilinpäätös pahoista tai harkitsemattomista teoista on edessä. Tänä vuonna tuomiopäivä osuu sunnuntaihin huhtikuun 17. päivään.

Kahden vuosikymmenen ajan Suomen poliittinen eliitti on tekeytynyt kuuroksi eikä ole uskonut sen enempää hiljaisia kuin äänekkäitäkään varoitussignaaleja. Vaalien jälkeisenä maanantaina tilanne on toinen.

En kuulu niihin jotka aikovat osallistua tähän protestiliikkeeseen, mutta minulla on melkoisesti ymmärrystä niitä kohtaan jotka menevät vaaliuurnille – tai postitoimistoon – mielessään yksi ainoa lause: jo riittää!

Ja varoittaisin uskomasta että tämä äänivyöry on helposti integroitavissa. Jos eliitti olisi vaivautunut kuuntelemaan Lundánin viestiä 2003, tai Heikkilän ja Vähätalon kymmenen vuotta aikaisemmin, olisi protesti ollut huomattavasti helpommin suunnattavissa rakentaviin uomiin ja ohjelmiin. Nyt demokraattinen konsensus on murtunut eikä sitä voi eheyttää ilman demokratiaa. Varokaa siis liian pitkiä ja yksityiskohtaisia hallitusohjelmia.

Päättäjien pöytään pyrkii nyt paljon ihmisiä.