Kansainvälistäkin mainetta jo kerännyt Muukalainen on yksi kauneimmista 2000-luvulla tehdyistä kotimaisista elokuvista. Omaleimainen tarina kertoo ulkomaailmasta eristetyn mykän pojan (Vitali Bobrov) elämästä maalla äitinsä (Emilia Ikäheimo) kanssa.

Elokuvan tarina rakentuu lapsen kokemusmaailmasta, joka on salaisuuksineen ja hämärine merkityksineen jotain muuta kuin värikylläistä Risto Räppääjä -utopiaa. Maalla ei tapahdu paljon mitään, ja silloin kun tapahtuu, tuntuu kaikkialla olevan rikkoutumisen ja menettämisen uhkaa.

Suurimman särön tasaiseen mutta epätoivoiseen arkeen tekee elokuvan nimihenkilö. Vieras mies (Pavel Liska) tulee taloon ja alkaa ottaa vankilassa olevan väkivaltaisen isän paikkaa mutta samalla myös paikkaa pojan kilpailijana äidin elämänkumppanina.

Kotimaisen elokuvan muukalainen

Vasta Valkeapään esikoista katsoessaan tajuaa, kuinka omalla painollaan kulkeva tarina ja kauniit kuvat ovat harventuneet kotimaisessa elokuvassa. Enimmäkseen valkokankailla seikkaillaan tätä nykyä kaupungeissa, joissa autot sun muut virtaviivaiset kapistukset hoitavat elokuvan esteettistä tehtävää.

Valkeapään esikoinen poikkeaakin myös tässä mielessä valtavasti kotimaisen elokuvan valtavirrasta. Monia katsojia järkyttänee alkuun myös se, että elokuvassa puhutaan vähemmän kuin Aki Kaurismäen tuotoksissa.

Muukalainen puhutteleekin katsojaansa kuvilla. Sen se tekee rohkeasti ja turhia selittelemättä, tarjoamatta helppoja tulkinnallisia vippaskonsteja tai liukuhihnalta ladeltuja köyhiä vitsejä.

Nimettömäksi jäävän nuorukaisen maailma on pienillä yksityiskohdilla luotu fantasiamiljöö, joka on yhtä aikaa synkän mystinen ja jollakin tavalla uhkaava. Ilmeikkään Vitali Bobrovn esittämä poika hoitaa parhaansa mukaan maatilan isännän tehtäviä ja matkustaa tuon tuosta linja-autolla 1800-lukulaiseen vankilaan tapaamaan Raamatun-lehdistä sätkiä käärivää isäänsä (Jorma Tommila).

Pienten ristiriitojen keskellä katsojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin lakata yrittämästä käsittää elokuvaa realistisena tarinana ja antaa kuvien kuljettaa mukanaan.

Silti Muukalaista ei ole vaikea ymmärtää, sillä sen kuvat puhuttelevat syvällisellä tavalla ja antavat aikaa tarinan miettimiselle. Aika kulkee eteenpäin raukeasti ja sen kulkua katsoo mielellään. Kun talvi koittaa, se tuntuu luissa asti.

Tarkovskin jäljissä?

Muukalaista on jo ehditty vertaamaan venäläisen Andrei Tarkovskin tuotantoon. Elokuvassa on jo aihepiirinsäkin takia paljon samaa kuin taide-elokuvan mestariteoksessa Peilissä. Kyseiseen klassikkoon verrattuna sen kotimainen kilpailija kulkee kuitenkin paljon syvemmällä symbolitasolla - niin hyvässä kuin pahassakin.

Välillä elokuvan maailmaa selitetään jopa turhan alleviivaavasti. On esimerkiksi kiinnostavaa ja tavallaan itsestäänselvää, että elokuvan päähenkilö ei puhu ollenkaan. Ihmeellistä on kuitenkin kuinka nuivalla tavalla sille täytyy lopuksi antaa selitys.

Muutamaan otteeseen alkuvoimaisen elokuvan herkkä pinta särähtää tämäntyyppisiin latteuksiin. Tuntuu kuin elokuvan tekijöiden tarkoituksena olisi pari kertaa huomauttaa, että kyseessä on nimenomaan taide-elokuva. Elokuvan taiteellinen kokonaisuus kuitenkin kärsii tällaisesta pinnallisuudesta.

Pienestä kompuroinnista huolimatta kyseessä on kuitenkin sekä merkillinen että merkittävä suomalainen elokuvateos. On ilahduttavaa jo pelkästään sekin, että tallaiset tuotannot valmistuvat ja pääsevät valkokankaille asti.

Muukalaisella on mahdollisuus olla päänavaus omaa tietään kulkevan - tai ainakin sitä etsivän kotimaisen elokuvan saralla.

Erikseen on vielä mainittava virolaisen Helena Tulveen sävellys, joka elokuvan kerrontaa tukien painottaa rytmin ja melodian sijaan alkuääniä ja äänteiden katoamista.