Sata vuotta ennen yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta Venäjä oli valloittanut Suomen Ranskan kanssa tehdyn sopimuksen nojalla. Venäjän keisari Aleksanteri I halusi taata hallintansa järjestämällä Suomen olot keisarikunnassa Ruotsin valtakautta paremmiksi. Niinpä kevättalvella 1809 keisari kutsuikin Suomen säädyt herrainpäiville Porvooseen ja säätyvaltiopäitä saivat alkunsa.

Säätyvaltiopäivien aikaan äänioikeus oli kuitenkin vain harvain etuoikeus. Aateliston lisäksi ääntään saivat käyttää kolme aatelitonta säätyä eli papisto, porvaristo ja talonpojat.

Äänioikeutta vailla olivat kaikki naiset sekä ne miehet, jotka syntyperänsä, varallisuutensa tai yhteiskunnallisen asemansa puolesta eivät kuuluneet mihinkään neljästä valtiosäädystä. Äänioikeus uupui siis valtaosalta kansasta.

1800-luvun lopulla valtiopäiville jätettiin useita anomuksia äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden laajentamiseksi. Naisaktiivit olivat jakautuneet kahteen leiriin. Toiset vaativat laajaa uudistusta, toiset taas varallisuuteen perustuvia kansalaisoikeuksia jo voimassaolevan miesten mallin mukaan.

Keskiluokkaiset naiset vaativat omia oikeuksiaan, mutta empivät palkollistensa kelpoisuutta ääniuurnille. Työläisnaiset kuitenkin peittosivat puheillaan porvarisnaiset ja naisjärjestöjen yhteiskokouksen päätteeksi vuonna 1904 päädyttiin vaatimaan ääni- ja vaalioikeutta kaikille naisille.

Monien miesten oli vaikea sulattaa edusmiehisyytensä alla elävien naisten hinkua poliittiseen vaikuttamiseen. Pelkoa oli myös siitä, että naiset vaateillaan vaarantaisivat miesten äänioikeuden laajentamisen. Säädyistä papisto olisi halunnut ajaa miesten äänioikeusasiaa ensin, ja naisille samoja oikeuksia olisi voitu havitella myöhemmin.

Sekasorrosta valtiopäiväjärjestykseen Vuonna 1905 suurlakko levisi yli koko Suomen. Naiset toimivat aktiivisesti vastarintaliikkeissä ja venäläistämisen vastustus yhdisti voimat yli sukupuolirajojen. Lakkorintaman yhteiskunnallisista tavoitteista tärkein oli valtiopäiväuudistus sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Paine muutokseen oli niin kova, että äänioikeutta haettiin läpi yhteiskuntaluokkien sekä miehille että naisille. Lopulta suurlakko sekä lamaannus Venäjällä johtivat marraskuun manifestiin ja keisari lupasi kutsua koolle valtiopäivät päättämään kansanedustuslaitoksen uudistamisesta. Seuraavana vuonna Suomen jo 1600-luvulta periytyvä nelisäätyinen valtiopäivälaitos korvattiin tuon aikaisen Euroopan kansanvaltaisimmalla yksikamarisella eduskunnalla. 1. lokakuuta 1906 voimaantulleen valtiopäiväjärjestyksen mukaan äänioikeus oli yleinen ja yhtäläinen, ja äänioikeus- ja vaalikelpoisuusikäraja oli 24 vuotta. Uudistus kymmenkertaisti äänioikeutettujen määrän 126 000:sta noin 1,3 miljoonaan. Yleinen ja yhtäläinen vaalioikeus laajensi keskiluokan ja alempien väestöryhmien oikeuksia. Suurimman hyödyn saivat kuitenkin naiset, jotka vapautuivat sääty-, varallisuus ja sukupuolirajoitteista. Suomessa tehtiin historiaa Ensimmäiset eduskuntavaalit toimitettiin 15. ja 16. maaliskuuta 1907. Suomi oli ensimmäinen maa maailmassa, jossa naiset käyttivät äänioikeuttaan ja vaalikelpoisuuttaan täysimittaisesti. Uudessa-Seelannissa naisten yleinen äänioikeus toteutui jo vuonna 1893. Uusiseelantilaiset naiset eivät kuitenkaan edes tavoitelleet vaalikelpoisuutta ja ensimmäiset naiset sikäläisille valtiopäiville valittiin vasta vuonna 1933. Australiassa naiset laskettiin vaaliuurnille vuonna 1903, mutta parlamentissa heitä alkoi näkyä vasta 1950-luvulla. Suomessa vaaleihin mentiin puoluetunnuksin. Sosialidemokraattinen puolue sai 80 paikkaa, Suomalainen puolue 59, Nuorsuomalainen puolue 26, Ruotsalainen kansanpuolue 24, Maalaisliitto 9 ja Kristillinen työväenliitto 2. Naisedustajia oli 19 eli 9,5 prosenttia kaikista kansanedustajista. Seuraavissa vuoden 1908 vaaleissa naisten osuus nousi jo 13 prosenttiin. Vastaaviin lukemiin monissa muissa länsimaissa päästiin vasta 1980- ja 1990-luvulla. Suomalaisnaisten menestys on ollut parhainta vuoden 1991 vaaleissa, jolloin naisia valittiin eduskuntaan 77. Tällä hetkellä naisia on eduskunnassa 75, mikä on 37,5 prosenttia kaikista kansanedustajista. Eduskuntauran pituudessa naisten ennätys on yhä Miina Sillanpäällä, joka osallistui 38 valtiopäiville vuosina 1907 – 1947. Naisten asia ei ole vain naisasia

Ensimmäiset naisedustajat loivat nykyäänkin Suomessa jatkuvan perinteen. He eivät olleet kiinnostuneita perustamaan erillistä naisten puoluetta, vaan tulivat valituiksi ehdokaslistoilta miesten rinnalta. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa naisedustajista yhdeksän valittiin työväenpuolueen listoilta ja kymmenen keskustasta ja oikeistopuolueista. Kaikki valitut olivat suomalaisuus- ja raittiusliikkeen kannattajia ja valtaosa myös naisjärjestöaktiiveja.

Eduskunnassa naiset toimivat pikemminkin puolueensa ja yhteiskuntaluokkansa kuin sukupuolensa edustajina. Naisten myötä keskusteluun kuitenkin nousivat lapset ja äitiys, sosiaali- ja terveyspolitiikkaan sekä koulutukseen liittyvät asiat.

Vielä ensimmäisessä yksikamarisessa eduskunnassa tehtiin vain kaksi naiskansanedustajien yli puoluerajojen allekirjoittamaa aloitetta. Toinen koski naisten katurauhan turvaamista ja toinen käsitteli kouluruokailun järjestämistä. Kieltolakia naiset kannattivat puoluetaustasta riippumatta.

Ensimmäisinä vuosina kansanedustajan työ oli välillä turhauttavaa. Tsaari hajotti valtiopäivät vähän väliä, eikä lakeja hyväksytty. Itsenäistymisen myötä naisten ajamia epäkohtien korjauksia alettiin kuitenkin toteuttaa.

Naiset ovat yhdistäneet voimiaan yli puoluerajojen eritoten sosiaalipolitiikassa. Esimerkiksi vuoden 1931 valtiopäivillä sosialidemokraattien Miina Sillanpää yhtyi Kaino Oksasen, Hilja Riipisen ja kahden muun porvarillisen naisedustajan toivomusaloitteeseen äitiyshuollon järjestämiseksi. Vuotta aiemmin naiset olivat viimein vapautuneet miestensä edusmiehisyyden alta ja saaneet oikeuden hallita ansioitaan omaisuuttaan.

Eduskuntaan valittiin ennätysmäärä naisia vuoden 1991 vaaleissa. Tuolloin naiset perustivat yhteistyöelimekseen Suomen eduskunnan naiskansanedustajien verkoston. Tavoitteena on ollut muun muassa edistää tasa-arvoa ja tuoda naisnäkökulmaa lainvalmisteluun.

Vuonna 1995 tasa-arvolakiin lisättiin eduskunnassa kiintiösäännös, jonka mukaan valtion komiteoissa, neuvottelukunnissa ja muissa vastaavissa valtion toimielimissä tulee olla kumpaakin sukupuolta vähintään 40 prosenttia.

Naiset ovat jo 20 vuoden ajan olleet miehiä aktiivisempia äänestäjiä. Ilman vaalikelpoisuutta Suomessa ei olisi naisia kansanedustajina, ministereinä saatikka presidenttinä. Mutta saattaisi vallan jako politiikan kentällä olla muutoinkin toista, jos äänioikeus olisi vain itsellisillä varakkailla miehillä.

Elina Yli-Ojanperä, YLE24 >>> Äänessä äidit ja tyttäret >>> Hameväki harvassa