Suomessa olympiamitalisteja jumaloidaan ja alisuorittajia manataan. Suomessa odotetaan, että kisoihin valittu urheilija pystyy elämänsä suurimmassa kisassa vähintään omaan ennätykseensä.

Jos urheilija ei pysty edes kauden parhaimpaansa, on hän kansan mielissä kisaturisti. Suomen kansan menestysodotukset ovat täysin epärealistisia, sanovat suomalaiset urheiluvaikuttajat.

Nimettöminä arvioitaan antaneet huippu-urheilijat, valmentajat, urheilujohtajat ja urheilupsykologian asiantuntijat toivovat myös medialta kannustavampaa roolia. Heidän mukaansa uusia lahjakkuuksia ei huipulle pyrkiminen kiinnosta, jos vuodesta toiseen kisakävijöitä väheksytään.

Olympialaiset ovat show, jonka käsikirjoitukseen kuuluu, että mitaleja ei jaeta etukäteen. Jokaisesta maasta löytyy huippuja, jotka epäonnistuvat karkeasti ja yllätysnimiä, jotka menestyvät. Myös Usain Bolt on arvokisoissa hylätty lähtötelineisiin.

Suomi kestää edelleen vertailun muihin maihin. Alisuorittajien määrä on suhteellisesti sama kuin muillakin joukkueilla. Yhdysvaltojen ja Jamaikan kaltaiset huippuviritetyt urheilukoneet, joiden olympiaurheilijoista vähintään joka viides voittaa mitalin, saavat tietysti perusmaat näyttämään lahjattomilta.

Toisaalta Suomea on jopa vaikea voittaa, jos mittariksi otetaan pelkästään maat, joiden urheilijat parantavat omaa kauden parastaan arvokisoissa.   

Henkilökohtaisten ennätysten tekeminen olympialaisissa on kuitenkin harvinaista. Se paljon puhuttu kunnonajoituksen epäonnistuminen on vuosia toisteltu patenttivastaus. Huomattavasti suurempi haaste on saada se paras osaaminen esille elämän kovimmassa kisassa.

Olympialaisissa finaalipaikan tai jopa mitalin pitäisi irrota rutiinisuorituksella. Mitaliodotukset ovat epärealistisia ja epäreilujakin, jos kertaalleen hyvin hypänneeltä tai heittäneeltä vaaditaan samaa loistoa maailman kovimmassa paikassa.

Olympiajoukkueen oikeasta koosta puhuttaessa on hyvä myös miettiä, ketä jäisi kisakoneeseen, jos jokaisen urheilijan keskimääräisen tuloksen pitäisi olla mitalivauhdissa. 

”Teen parhaani, katsotaan mihin se riittää”

Maailmanhistoria on täynnä suurkisavoittajia, joiden ei pitänyt olla lajinsa parhaita. Menestyminen on tahtotila. Mieleen tulee esimerkiksi saksalainen ampumahiihtäjä Magdalena Neuner, joka ei osannut kovin hyvin ampua, mutta uskoi kuitenkin voittavansa joka kisan.

Suomessa ei edelleenkään kovin moni uskalla sanoa lähtevänsä kisoihin voittamaan. Suomessa se, joka itseään nostaa, opetetaan takaisin nöyräksi. Kurinpalautukseen osallistuvat paitsi media, joka muistaa lupaukset ikuisesti, myös kanssakilpailijat ja joukkuetoverit. 

Voittamaan lähteminen ei kuitenkaan tapahdu kisojen aattona. Suomessa ovat harvassa ne nuoret, jotka nyt sanovat voittavansa Riossa neljän vuoden päästä. Vähintään tämä aika kuitenkin tarvitaan itsensä voittajaksi virittämiseen, sanovat asiantuntijat.

Samasta syystä Suomessa on liian paljon lahjakkuuksia, joiden tuloskunto ei enää parane sen jälkeen, kun lahjakkuus on käytetty huippuunsa. He katsovat aina vain, ”mihin se riittää”. Moni heistä voisi olla voittaja, mutta ei ole voittajatyyppiä. 

Menestyminenkin on pilannut monta urheilijaa. Tulevaa menestystä peilataan jatkuvasti siihen kertaalleen voitettuun mitaliin. Kansa, yhteistyökumppanit ja lähipiirikin asettavat rimansa aina mitalitasolle. Sen jälkeen kaikki mitalia huonommat tulokset tuntuvat alisuorittamiselta.

Menestynyt urheilija ei yleensä osaa nollata tilannetta enää itsekään. Hän luulee, että menestyksen eteen pitää vastedes kaikki tehdä vieläkin paremmin, entistä ammattimaisemmin tai ainakin eri tavalla. Usein paras ratkaisu olisi kuitenkin jatkaa samaa puurtamista, jolla menestys on tullutkin.

Jäi reilusti kauden parhaastaan

Kesäolympialaisten monet lajit ovat armottomia standardeja. Yleisurheilussakin juoksuja tai heittoja on helppo arvostella sekunteja tai senttejä suoraan aiempiin tuloksiin vertailemalla.  

Menestyksen hetkellä mitat ja lukemat menettävät puolestaan täysin merkityksensä. Keihäänheiton mitali on arvokas, oli se irronnut miten lyhyellä heitolla tahansa. Pääasia, että muut eivät sillä kertaa heitä sen pitemmälle.

Voittamaan oppii vain voittamalla. Jos esimerkkinä otetaan suomalaisia yleisurheilun juniorisarjoissa menestyneitä ja verrataan heitä Saksan ja Ruotsin vastaaviin huomataan, että eroja löytyy. Suomalainen huippujuniori ei enää menesty aikuisena yhtä hyvin kuin vertailumaiden urheilijat.

Syy voi olla vähäisessä rahassa, mutta se olisi liian helppo vastaus. Kansan vihaamat urheilujohtajatkaan eivät haastateltujen urheilujohtajien mukaan voi olla yksin tähän syyllisiä. Osaamattomuudestaan parjatut valmentajat puolestaan sanovat, että ei se valmennuksestakaan voi olla ainoastaan kiinni.  

Osa urheilijoista sanoo suoraan menestymättömyyden johtuvan jopa voittamisen pelosta. Maassa, jossa ei uskalla sanoa olevansa voittaja, ei saa myöskään pettyä rankasti ja selitellä. On helpompi olla ikuisesti SM-kolmonen kuin tuleva kisaturisti olympialaisissa. Pessimisti ei pety.

Juttua varten on haastateltu suomalaisen huippu-urheilun kanssa läheisesti työskenteleviä.