Vajaan kahden miljoonan asukkaan Botswanassa lähes kaikilla on nautoja, sanoo Eero Haltia. Nautamäärän kysyminen botswanalaiselta on kuulemma sama asia kuin kysyisi suomalaiselta, paljonko sinulla on rahaa pankissa. Haltia on luonnollisesti lukenut kaikki Maa Ramotswe -kirjat, jotka kuvaavat kuulemma oivallisesti botswanalaisten elämänasennetta ja elämänmenoa.

- Botswana on semmoinen vastakohtien maa, toisaalta siellä on hirveän rikkaita ihmisiä, toisaalta hirveän köyhiä, siellä on maailman suurimmat tuloerot. Botswanasta on hyviä muistoja, hän kertoo.

Haltiat, Eero ja vaimonsa Maarit, asuivat pohjois-Botswanassa, Okavango-joen suiston lähellä sijaitsevassa Maunissa. Suomeen ja Hämeenlinnaan he palasivat vuoden 2009 tammikuussa.

- Maun ei ole vielä kaupunki mutta se on urbaani kylä. Se on hyvin monikulttuurinen sulatusuuni, ja voisi sanoa että se on turismin pääkaupunki. Siellä on kansainvälinen lentokenttä, ja siellä asuu 45 000 ihmistä, hän kertoo.

Lähetystyöntekijän työnkuva on varsin monipuolinen ja vaihteleva.

- Se on semmoista arkista puurtamista, samalla tavalla kuin Suomessakin. Minä tein seurakuntatyötä kuten Suomessakin, pastoraalisia töitä, kotikäyntejä, nuorisotyötä, lapsityötä, välillä piti tarttua myös lapioon ja avata tukkeutuneita putkia ja tehdä uutta imeytysmaata, kun siellä ei kaikkialla ole vielä vesijohtojärjestelmiä, Haltia muistelee.

Hivillä tehdään bisnestä

Haltia puhuu kriittiseen sävyyn osasta hiv-työtä.

- Sain heti alkuun, vuonna 1999 kun mentiin sinne, osallistua aidstukihenkilökoulutukseen ja sitä kautta pääsi aidsbisnekseen mukaan. Puhun bisneksestä, koska on monenlaisia toimijoita ja tuen antajia, jotka kaikki ei tukea antaessaan tiedä mihin tuki menee, ja kaikki tuki ei välttämättä kohtaa ruohonjuuritason toimintaa. Sen takia kannattaa olla hirveän varovainen, mitä kautta sen tukensa antaa.

Haltia teki kotikäyntejä, ja rekrytoi uusia ihmisiä aidsin vastaiseen työhön. Työhön kuuluivat myös aidstukihenkilökoulutus ja työnohjaus, debriefing ja orpokotityö.

- Työ oli tavallaan sen koko perheen huoltamista, jonka tämä aids on kohdannut. Botswanassa on sanonta: me olemme kaikki joko kosketettuja tai olemme aidsia sairastavia ihmisiä. Ei löydy perhettä, jossa aids ei olisi koskettanut perhettä tai tautia ei sairastettaisi perheessä. Aidsin eteen Botswanassa tehdään paljon, ja paljon hyvää. Haluan korostaa sitä, ettei kaikki raha mene bisnekseen, niin että joku pistäisi firman pystyyn, että saisi siitä kuukausitulonsa ja sitten vaan vetäisi lonkkaa, vaan paljon rahaa menee ihan oikeasti perillekin saakka. Kannattaa aina miettiä, mitä kautta sen rahan laittaa ja nyt kun nenäpäivästäkin puhutaan, niin nämä on semmoisia hyvin tarkkaan sertifioituja kanavia joissa apu taatusti menee perille, Haltia painottaa.

Pitkäaikainen työ kantaa hedelmää

Miten Maaritin ja Eeron tekemään työhön sitten suhtauduttiin?

- Ihmiset olivat aina hiljaa, niillä ei ollut kysymyksiä, koska saattoi olla niin, että monelle ihmiselle me, vaimoni ja minä, olimme ensimmäinen ilmielävä aviopari. Vain 10 prosenttia ihmisistä Botswanassa menee naimisiin. Vielä 1950- ja -60-luvuilla Botswanassa oli enemmän avioliittoja, mutta kun 1966 vaurastuminen alkoi ja maa itsenäistyi, ja 1967 löydettiin timantit ja tuli hippiaika, kaikki nämä vaikutteet, ne näkyvät, ja tämä nopea vaurastuminen, hän pohtii.

Haltia näkee maan nykyisen hiv-tilanteen juuret tuon ajan vapaan seksin kulttuurissa. Toivoa paremmasta silti on.

- Näitten asioitten hyväksyminen, siitä se lähtee liikkeelle. Kun nähdään, että jotain pitäisi tehdä ja siihen muutokseen sitoudutaan, niin se on ainoa tie tästä hiv-aids-syöveristä poispäin.

Pitkäaikaiset projektit kannattavat ja vaikuttavat. Esimerkiksi uusien infektioiden määrä on laskenut nimenomaan nuorten ja nuorten aikuisten parissa, kertoo Haltia.

- Se on se ensimmäinen hieno homma, että pitkään tehty työ kantaa hedelmää.

Nenäpäivänä kerätyillä varoilla tuetaan mm. aids-orpoja ja annetaan tautivalistusta nuorille.