Kotimaa |

Normipäivä - työkaverina pelko

"Ovatko hoitajat kulutustavaraa ja asukkaat saavat mättää turpiin". Silminnäkijän verkkokyselyn vastaukset kertovat, millaista on käydä töissä, kun työkaverina on pelko.

Fanni Kevätniemi lähihoitaja
Fanni Kevätniemi sai kahvikannun päälleen, koska oli vahingossa laittanut potilaalle maitoa kahviin. Kuva: Yle / Jussi Mansikka

Silminnäkijä-ohjelma toteutti tammikuussa verkkokyselyn työväkivallasta. Vastauksia tuli vajaan kahden vuorokauden aikana 1153. Kyselyn vapaissa kentissä oli runsaasti kommentteja työväkivallasta.

Suurin osa kommenteista koski hoitoalaa. Yleinen viesti oli, että  muistisairaiden ja kehitysvammaisten väkivaltaisuus on tabu. Lisäksi hoitajat kokevat, että heitä syyllistetään potilaiden väkivaltaisuudesta. Osa kertoi vaihtaneensa alaa väkivallan takia.

Epämiellyttävä totuus suomalaisesta työelämästä on, että liian monen työkaverina on pelko.

Seuraavassa koonti vastaajien kommenteista. Jokainen kappale on uusi kommentti:

 

Erityisesti hoitoalalla kun ollaan sairaiden ihmisten kanssa tekemisissä, tuntuu asenne olevan vähättelevä ja puhutaan jopa väkivallan kuuluvan työhön. Eihän se niin voi olla!

 

Sitä tulee miettineeksi, kuinka yksin on, ja onko työ sen arvoista että kannattaa ottaa lyöntejä  ja potkuja vastaan.

 

Vaiettu asia tuntuu olevan muistihäiriöisten tekemä väkivalta, sen ajatellaan jotenkin kuuluvan sairauteen ja 'ei sille mitään voi'. Hellitellään mielikuvaa hiukan höperöistä mummoista ja papoista, vaikka tietooni on tullut esim. yksi tapaus jossa muistihäiriötä sairastava potilas kuristi hoitajaa niin kauan, että tämä meni tajuttomaksi.

 

Hoidan psykogeriatrisella osastolla vanhuksia. Osastolla arkipäiväinen töniminen, kynsiminen, sylkeminen ja jopa iskut nyrkillä ja kävelykepillä eivät olleet edes yli puoleenväliin edenneellä raskausajallani peruste sairaslomalle tai henkilökunnan lisäämiselle. Onneksi sain pitää kesälomani ennen äitiysloman alkua, sillä tilanne ahdisti.

 

Minua hakattiin nyrkillä päähän muutaman kerran. Pönttö kipeenä jäin kotiin, en hölmö mennyt lääkäriin, ja esimies sano " luvaton vapaa ". Näin Suomessa.

 

Mua varten oli varattu katkaistu haulikko. Potilas oli hyvin solvaava ja uhkaava. Tällä kertaa se oli huorittelua ja tappouhkaus. Tuli hetkessä selväksi ketä varten haulikko oli mukana. Tässä työssä mustelmia ei tarvitse enää perustella. Niitä on vaan aina olemassa. Kun olen kesällä vähissä vaatteissa mustelmat näkyvät selvästi. Lähimmät eivät kysy niistä mitään. Joku voi sanoa, että olet vissiin ollut taas töissä.

 

Alalla vallitsee periaate "Potilas saa lyödä hoitajaa, mutta jos potilas lyö lääkäriä silloin tarvitaan lääkemuutoksia".

 

Potilas tuli nyrkit pystyssä päälle, ja olin siinä otollisena maalitauluna. Silmälasit lensivät pitkin huonetta. Kamalinta oli, että kun työkaveri lähti vierestä karkuun. Kamppailutilanteessa täytyy yrittää muistaa, että kyseessä on sairas ihminen, joka ei itse vastaa teoistaan, eikä tiedä mitä on tekemässä.

 

Koko työhistorian aikana varmaan kaikkee on tehty paitsi ei oo uhattu aseella. On vedetty tukasta, purtu, nipistetty, lyöty ja potkittu. Opiskeluaikana harjottelussa oli ensimmäinen kerta. Olin 17-vuotias, mua kohti heitettiin lasinen kahvipannu mis oli kahvia edelleen. Sen takia et se osuisi miuhun. Olin laittanut kahviin maitoa ihmiselle, joka ei juo kahvissa maitoa.

 

Kyllä sen huomaa, ettei enää kunnioiteta pelastusviranomaisia. Vappu vaikka: heitellään pulloja poliisia, palokuntaa ja ambulanssia kohtaan, kun ne yrittää tulla auttamaan. Onhan se ihan hirveetä, että koitat auttaa siellä ja ihmismassat hyökkää sun päälle.

 

Olen kuullut, että "jos et olisi nainen, niin mä löisin sua puukolla". Silloin oli sellainen olo, että kiitos Jeesus tisseistä. Ei tullut turpaan.

 

Työssäni joudun kohtaamaan muistisairauden vuoksi välillä todella agressiivisesti käyttäytyviä ikäihmisiä. Osaston lääkäri ei mielellään ilmeisesti rauhoittavien huonon maineen vuoksi suostu juurikaan lääkitsemään näitä pahoja käytösoireita. Me hoitajat sitten olemme nyrkkeilysäkkeinä. Mielestäni agresiivisen vanhuksen olotilaa pitää lääkitä, ei hänellä voi olla hyvä olo, jos toisten asukkaiden ja hoitajien kimppuun pitää käydä! Ahdistushan näkyy usein juuri agressivisuutena ja mielestäni on hoidon laiminlyöntiä jättää se hoitamatta.

 

Unettomuutta ja nukkumisvaikeuksia, masennusta, pelkotiloja tavanomaisten mustelmien, venähdysten yms. lisäksi. Pitkään jatkunut haitta tavalliselle elämälle.

 

Turvattomuutta hoitaa omaa työtä. Ei ole kunnollisia keinoja, joilla ehkäistä. Henkistä väkivaltaa enemmän, välillä tuntuu, etteivät potilaat arvosta.

 

Kehitysvammatyössä haastavasti käyttäytyvien, psyykkisesti sairaiden ja sosiaalisesti kyvyttömien henkilöiden kanssa väkivalta on valitettavasti niin arkipäiväistynyttä, että kaikkea väkivaltaa ei jakseta ilmoittaa eteenpäin. Nimittely, töniminen, läpsiminen tai raapiminen on työssä niin peruskauraa, ettei sitä osata edes ajatella väkivaltana.

 

Ensihoidossa työskentelevät (ambulanssi, päivystys) joutuvat kohtaamaan väkivallan uhkaa joskus jopa päivittäin. Pienemmillä paikkakunnilla  poliisin saaminen kaveriksi voi kestää jopa tunteja. Ei  ole vaaratilanteen sattuessa oikeus muuta kuin juosta.

 

Olen vaihtanut oman ja perheenjäsenteni puhelinnumerot salaisiksi. Lisäksi olen pyrkinyt salaamaan osoitetietojani. En ole sosiaalisessa mediassa ja olen kieltänyt myös lapsiltani liittymisen mm. Facebookiin suojellakseni heitä.

 

Työväkivalta on arkipäivää. Johto ja turvallisuuspäällikkö vähättelevät ongelmia. Vartijoita ei kuulemma tarvita. Uhkaukset kuitataan "ei ne mitään kuitenkaan tee". Valitettavasti porukkaan mahtuu aina joku, joka toteuttaa uhkauksensa...

Vartija kouluttaja Kai Hiltunen
Kai Hiltunen kouluttaa eri ammattiryhmiä , mm. sairaanhoitajia, kohtaamaan uhkatilanteita. Kuva: Yle/ Jussi Mansikka
 

 

Kyllä sitä ekalla kerralla hätkähti, mutta nykyään osaa olla varautunut tiettyjen vanhusten seurassa. Silloin mietin, että tästä siis on puhuttu, muistan kampanjan "älä lyö hoitajaa".

 

Kehitysvammatyössä entisessä työpaikassa väkivalta oli päivittäistä: lyöntejä, potkuja jne. Kun työnantajapuolelta asialle ei mitään tehty, vaihdoin työpaikkaa. Enää ei tule osumia, lyöntejä, potkuja, raapimista, sylkemistä.

 

Hoitoalalla väkivaltatilanteet ovat "arkipäivää". Aggresiivisia, psyykeongelmaisia hoidetaan terveyskeskussairaaloissa, paikoissa joissa ei ole resursseja näin vaativiin potilaisiin. Niitä tilanteita vaan "täytyy sietää". Muistisairaita aggressiivisia on aina vain enemmän.

 

Itse olen saanut osakseni potkuja, puristamista käsistä, sylkemistä, lyömistä, nipistämistä, lätkimistä. Mustelmia, ruhjeita ja hiusmurtumia.

 

Työväkivalta saatava ehdottomasti ja automaattisesti syyttäjälle aina, ilman että väkivallan kohteen pitää tehdä rikosilmoitusta.

 

Omaiset eivät usein usko eivätkä ymmärrä kuinka juuri "heidän Hilma tai Jalmari" onkin väkivaltainen hoitajia kohtaan. Se on aina jotenkin hoitajien vika jos joku on agressiivinen. Rauhoittavia lääkkeitä ei saisi käyttää eikä kenenkään itsemäärämisoikeutta eikä liikkumista saisi rajoittaa. Mutta mitä tehdä kuin Hilma pyrkii koko ajan pois osastolta.

 

Työskelen muistisairaiden parissa.Lyöminen,pureminen,potkiminen,raapiminen,sylkeminen ja sanallinen väkivalta on jokapäiväistä. Mustelmat ja muut väkivallasta johtuvat jäljet ovat normaalia kehollani.

 

Asiakaspalvelutyö voi sisältää ihan mitä vaan, sua vastaan voi tulla ihan kuka vaan. Voi tulla kyynärpää leukaan tai puukko rintaan. Jos joka viikko ryöstetään joku kauppa, täytyy olla pirun onnellinen, jos ei oman kauppiasuran aikana tule ryöstetyksi.

 

Joissakin asumispalvelun yksiköissä väkivalta tilanteet on arkipäivää. Jos työntekijä ei kykene työskentelemään väkivaltaisten asiakkaiden kanssa, on etsittävä työtä muualta.

 

Sillä aikaa kun neljä hoitajaa pitelee ja rauhoittelee väkivaltaista asiakasta, jää yli 20 muuta ilman hoitoa ja valvontaa. Nykyään ei saa sitoa, lukita huoneeseen, lääkitä "vihannekseksi" - hyviä periaatteita, mutta entäs ne muut jotka tukehtuvat ruokaansa tai kaatuilevat luitaan murtaen sillä aikaa kun kaikki resurssit käytetään yhteen asiakkaaseen? Kohtuutonta, kaikille.

 

Työterveyshoitajalle pitäisi tehdä  ilmoitus aggressiivisesta asukkaasta, tehdä mutta usein se vaan jää tekemättä.

 

 

Työskentelen muistisairaiden vanhusten parissa. Huitominen, potkiminen, lyöminen ja sanallisesti haukkuminen on tässä työssä arkipäivää. Liian usein aggressiivisuutta pitää vain niin joka päiväisenä asiana että ilmoitus jää tekemättä.

Marita Julin sairaanhoitaja ja sairaankuljettaja
Miksi autettava haluaa vahingoittaa auttajaansa? Sairaanhoitaja ja sairaankuljettaja Marita Julin kohtaa jatkuvasti tönimistä, potkimista, sylkemistä. Kuva: Yle/ Jussi Mansikka

 

Mustelmia, naarmuja, kipua, työmotivaation laskua, kiukkua kun tiedossa oleviin ongelmiin ei puututa. Kaikki tapaukset pitäisi raportoida, mutta vaikuttaa siltä että raportit jäävät johonkin mappiin pölyttymään. Lisäksi raivostuttaa että työyhteisössä on tapana syyllistää väkivallasta sen kohteeksi joutunutta. Asenne, että väkivallan sietäminen jotenkin kuuluisi hoitotyöhön, on jo ihan aikansa elänyt.

 

Onneksi on ollut nopeat refleksit, olisi muuten tullut muutaman kerran kunnolla pataan.

 

Vanhustyössä ei juurikaan huomioida asukkaiden aggressiivista käyttäytymistä esim. henkilökuntamitoituksessa.Se on vähän kuin "oot valinnut alan, niin hyväksy tämäkin puoli työssäsi". Eikö hoitajillakin ole koskemattomuussuoja. Ja vielä se seksuaalinen ahdistelu työssä.

 

Monikaan omainen ei ymmärrä, että se oma rakas vanhus olisi väkivaltainen? Myös jotkut omaiset käyttäytyvät uhkaavasti hoitohenkilöstöä kohtaan. Ennen hoitajia arvostettiin, nykyään arvostellaan.

 

Milloin siitä tuli ok, että lapset saavat uhkailla räjäyttävänsä koko paikan, tuovan aseen päiväkotiin, jolla tappavat kaikki tai että henkilökuntaa mätkitään. Työntekijät ovat turhautuneita, kun apua ei saa. Kaikki häiriintyneet lapset vaan entistä isompiin 20-25 lapsen ryhmiin, kyllä siellä sitten kuntoutuu toisten tappamishaluisten lasten kanssa!

 

Kehitysvammaisista tulisi antaa todellinen kuva ihmisille. Osa kovinkin väkivaltaisia, suunnitelmallisesti aggresiivisia. Rajoitustoimenpiteet ja hoitajan oma suojaaminen rajalliset.

 

Aina saa olla varuillaan. Joskus jopa hieman pelottaa mennä väkivallasta tunnetun vanhuksen luo.

 

Helposti tulee alan vaihto mieleen. Mukava auttaa ihmisiä sairauksissa ja ongelmissa mutta miksi pitää kärsiä haukkumista, lyömistä, puremista ja potkimista!

 

Vanhusten hoidossa tapahtuvaa väkivaltaisuutta vähätellään. On olemassa paljon herttaisia ja ihania vanhuksia, mutta kyllä joukosta löytyy niitä vähemmänkin herttaisia mummoja ja pappoja jotka lyövät ja lyövät myös kovasti.

 

Silloin kun väkivalta kohdistuu hoitajaan ei siitä seuraa yhtään mitään. Sitten kun väkivalta kohdistuu toiseen potilaaseen tai omaiseen, niin sitten siihen puututaan.

 

Käsitelkää kyseistä asiaa totuudella, ei kaunistella asiaa. Jos työnantajalta kysytään, niin eivät myönnä koko asiaa, tai heidän mielestään ammattitaito ei ole riittävä. Aina on joku muu pielessä

 

Olen useammassa työssäni ns. erityislasten ja nuorten taholla joutunut kohtaamaan väkivaltaa "se kuuluu kuuvioon" kuten minulle on usein sanottu. Esimies ei ole missään, koskaan tehnyt asialle mitään, tapaukset on vain painettu "villaisella". Monet kerrat on saanut kulma mustana tahi nenä vertavuotaen vain utterasti jatkaa työtä kuin mitään ei olisikaan sattunut.

 

Nollatoleranssista puhutaan, mutta asian eteen ei paljoa tehdä.

 

Pelkotiloja. Työn, asiakkaiden ja työpaikan "inhoamista". Unettomuutta. Yleistä turvattomuutta.

 

Vuodeosaston hoitajana on riskit vaan otettava ja iskut otettava vastaan; potilas kuitenkin saatava hoidettua. Tällaisia potilaita on paljon: suurin ongelma mielestäni se, että hoitopaikat eivät kohdennu oikein; esim aggressiivisille somaattista hoitoa vaativille vanhuksille ei oikeanlaista hoitopaikkaa tunnu löytyvän.

 

Pelkoa, kotiin soittelua, salaiset puhelinnumerot ja rappukäytävän alakerrassa omaa nimeä

 

Vanhusten kanssa työskentely ei ole vain leppoisaa jutustelua vaan muistisairas voi yllättäen lyödäkin nyrkillä, vääntää sormet, repiä hiuksista, purra tai potkia. Tätä ei yleisesti varmaan mielletä työväkivallaksi, vaikka tilanteita on usein. Tilanteita siedetään, koska ikääntynyt ei aina ymmärrä tekoaan. Ketään ei voi kuitenkaan jättää hoitamatta vaan lähelle on mentävä, vaikka vaarana on, että tulee nyrkistä.

 

Sairaaloihin tarvitaan enemmän miespuolisia hoitajia, koska potilaissakin on aina vaan enemmän sekavia, harhaisia ja väkivaltaisesti käyttäytyviä henkilöitä. Dementoituneet vanhukset osaavat myös olla kiukkuisia tai uppiniskaisia.

 

Olisi kiva jos väkivallallattomuus saataisiin jotenkin turvattua työntekijöille, kukaan ei jaksa tehdä pitkään sellaista työtä missä väkivalta on päivittäin iso uhka!!! Etenkin kun esimiestaholta tai muutenkaan ei ymmärrystä ja apua tilanteen purkamiseksi ole koskaan tullut!

 

Työskentelen kehitysvammaisten ryhmäkodissa, jossa monella asukkaalla on arvaamatonta käytöstä ja väkivallan uhka on olemassa useita kertoja viikossa. Väkivaltatilanteen sattuessa teemme vaara- ja uhkatilanneilmoituksen, josta menee tieto esimiehelle, asumispalvelupäällikölle ja työsuojeluun. Työsuojelu on antanut suosituksia jolla henkilökuntaa autetaan, mm. suojaovi toimistoon, kuunteluluukku ja vartijapalvelu. Lisäksi olemme saaneet työnohjausta enemmän kuin muut vastaavat yksiköt. Toistuvasti fyysistä väkivaltaa käyttävät asukkaat ovat siirtyneet laitoshoitoon.

 

Kun tulee väkivallalla uhkailua ja omaan perheeseen kohdistuvaa uhkailua, se käy jotenkin raskaammaksi, ja sitten kun asukas rauhoittuu, hän pyytää anteeksi, mutta kuitenkin sanotut asiat jäävät mieleen kummittelemaan.

 

Olen oppinut olemaan "varpaillani" ja varautumaan kaikkeen.

 

Olen ollut entistä varovaisempi mahdollisesti agressiivisen potilaan kanssa ja menemme useammin parin kanssa. Pääsen hoitamaan osastonsihteerin tehtäviä. Olen ollut hiljaa asiasta, mutta sisäisesti olen pelkästään tyytyväinen, vaikka vuorolisät jäävätkin saamatta, niin osastonsihteerinä ei tarvitse pelätä enää sekavia ja väkivaltaisia potilaita.

 

Jatkuvasti pitää olla varuillaan.

 

Onneksi takseissa on kamerat ja hälytysnapit gps-paikannuksineen, joka toimii todella hyvin. Apu tulee tarvittaessa muilta takseilta ja poliisilta yleensä parissa minuutissa.

 

Lamaannuttaa hetkeksi mutta jättää taustalle pidempiaikaisen epämiellytätvän tunteen.

 

Vaikka hoitajana ymmärrän, että kyse on sairaan ihmisen käytöksestä, niin mietityttää missä menee raja, mitä hoitajan tulee sietää. Onko silloin asiakkaan/potilaan itse hyvä olla, jos hän kokee hoitotoimenpiteet uhkaavana ja  viimeisenä keinona puolustautuu väkivallalla?

 

Dementoituneilla vanhuksilla kuuluu uhkaava käytös ja väkivalta sairauteen, joten asia pidetään vain talon sisällä. Pienellä paikkakunnalla ei voi asiaa levitellä minnekkään,koska usein hoitajia syytetään.

 

Meillä tehdään jokaisesta työväkivaltatapahtumasta ilmoitus. Myös uhkauksesta tai uhkatilanteesta. Ne käsitellään tiimeissä ja mietitään, miten niitä voidaan estää.

 

Tilanteet ei koskaan tunnu hyvältä. Mustelmat paranevat joskus nopeammin kuin uhkaavat sanat.

 

Terveydenhuoltoalalla väkivalta on valitettavan läsnä. Sairaanhoitajana yritän vain tehdä työtäni, hoitaa ja auttaa. Ei tunnu koskaan hyvältä kokea fyysistä tai sanallista uhkailua. Puolustautumisen mahdollisuus on pieni.

 

Onneksi nykyisellä työpaikallani on vartijat 24/7 saatavilla. Toivoisin lisää turvaa meille, jotka teemme vain työtämme.

 

Tönimistä, tavaroiden heittelemistä. Lyömistä, tönimistä. Sylkemistä.

 

Pelkään mennä iltavuoroihin,koska asiakaat joita hoidan saavat eniten iltaisin agresiivisia kohtauksia ja esiintyy käytöshäiriöitä.

 

Meillä väkivalta on arkipäivää. Meillä hoitajilla ei ole lupa rajoittaa käytöshäiriöisiä muistisairaita, joille ei saada lääkitystä kohdilleen. Monet meillä olevista vanhuksista kuuluisi ihan muualle kuin ns.normaaliin muistisairaiden osastolle. Lain mukaan työnantajan pitäisi poistaa vaaratilanteet työpaikoilta, mutta niin ei tapahdu. Meitä on purtu,potkittu,kuristettu,väännetty ranteita,lyöty,syljetty päälle,heitetty esineillä jne.

 

Toivoisin että asenteet hoitoalalla alkaisivat muuttumaan, ettei potilailta tulevaa väkivaltaa pidettäisi enää työhön kuuluvana, jota pitää vain kestää. Yleensä reaktio ylemmiltä on vain, että potilas on dementoitunut tai muuten sekaisin, yrittäkää vaan kestää. Osa lääkäreistä on hyvin vastahakoisia lisäämään lääkitystä tai antamaan sitomislupaa ja syyllistää hoitohenkilökuntaa osaamattomuudesta.

 

Tuntuu, että työväkivalta hyväksytään. "Itse olette ammattinne valinneet." Mitään ei voida tehdä kun rahasta on puutetta. Työntekijät ovat äärirajoilla ja väsyneitä, en yhtään ihmettele jos tälläisissä paikoissa väki sairastelee, kyllähän siinä oireilee henkinen puoli yhtä lailla fyysisen kanssa.

 

Hoito työssä väkivaltaa pidetään valitettavasti arkipäiväisenä. Itse toimin ikäihmisten kanssa ja nyrkkiä tarrautumists ja huutamista sekä haukkumista tapahtuu päivittäin. Työnantaja ei paljoa asiaan puutu, sehän kuuluu osaksi hoitotyötä ja dementoituneiden ihmisen käytöstä. Olisi hienoa löytyä jotkut valtakunnalliset ohjeistukset hoitotyössä olevaan väkivaltaan.

 

Tiettyihin potilasryhmiin asennoituminen on muuttunut kielteisemmäksi, tavallaan varautuu jo edeltä käsin siihen että toinen voi "käydä käsiksi". On pakko muistuttaa itseään siitä että toinen on sairas, vaikka olenkin alan ammattilainen.

 

Peukalon venähdys, lukemattomia mustelmia tarraamisista ja puremisista ja raapimisen jälkiä käsissä ja kasvoissa

 

Terveydenhuollossa keskitytään vain potilaan oikeuksiin ja itsemääräämiseen unohtaen työntekijät.

 

Olen kuullut, että meillekin kotihoidossa on mahdollista saada vartijat kotikäynnin turvaksi, mutta en ole kuullut tilannetta, jossa sitä olisi hyödynnetty.. Esim. aikuinen poika hyökkäsi hoitajan kimppuun.. Asiakas itse käyttäytynyt verbaalisesti uhkaavasti jo pitkään. Heitellyt myös tavaroilla, huitonut hoitajia. Poikaa ei juuri käynneillä ole nähty. Paikassa käydään edelleen yksin, ilman paria, ilman vartijaa. Välillä tuntuu, että meille saa tehdä mitä vaan.

 

Poikkeamalappuja tehty, mitkä eivät johda mihinkään. Lääkitystä muutettu, jolloin potilas on kanttuvei koko vuorokauden ja sitä en hyväksy millään muotoa. Vanhuksia ei saa lääkitä vaarattomaksi.

 

Kuitataan kuukausi palaverissa tapahtuneeksi, ei jatkotoimenpiteitä.

 

Oppii varovaisemmaksi. Mieleen tulee onko minun tätä työtä tehtävä, kun tämä on kiitos tästä.

 

Sairaalassa väkivalta on arkipäivää. Pienellä ja hauraallakin mummolla voi olla "hullun voimat" kun sille päälle sattuu, silti häntäkin pitää hoitaa. Siinä sitten välillä joutuu ottamaan nyrkkiä vastaan, kun toinen ei ymmärrä että hyväähän tässä ollaan tekemässä.

 

Vanhuksien kohdalla moni kohauttaa harteitaan ja hyväksyy asian, samoin kehitysvammaisen kohdalla. Mutta eihän asia näin ole, väkivalta on väkivaltaa sen tarkemmin mitään erittelemättä. Sitten tulee omaiset joiden taholta kuullaan fyysisen väkivallan lisäksi enenevissä määrin sanallista uhkailua, tämä joukko kasvaa koko ajan.

 

Psyykkistä kuormittumista, koska koko ajan täytyy olla varuillaan.

 

Hoitoalalla työpaikka väkivaltaa joutuu lähes jokainen kokemaan joskus. Välillä on ihan saanut juosta kansliaan ja lukita oven jotta tilanne rauhoittuisi.

 

Esimiesten tulisi seistä henkilökuntansa takana ja tukea heitä eikä sanoa hoitajalle  'Etkö ymmärrä että työskentelet sairaiden ihmisten kanssa?'. Toivoisin että, hoitajat kaikkialla saisivat tehdä yövuoronsa parina!

 

Väkivaltatilanteista pitäisi tehdä kirjallinen ilmoitus,  mutta sen arkipäiväisyyden vuoksi työpaikalla työntekijät tekevät ilmoituksen yleensä vain pahimmista tilanteista. Lievempää väkivaltaa kohtaa niin paljon, että ilmoituksia tulisi useita per työvuoro. Työskentelen muistisairaiden kanssa ja suurin osa väkivallasta tulee hoitotilanteissa, kun asukkaat matalalla kynnyksellä nipistelevät, sylkevät päin, raapivat, ottavat käsistä kiinni ja puristavat niin kovaa kuin pystyvät, huitovat, uhakilevat, haukkuvat jne.

 

Asia on hyvin vakava varsinkin Helsingin lähiliikenteessä. Jossain vaiheessa konduktöörejä ei junissa enää näy. En uskalla itsekkään niillä kulkea ja tuskin moni muukaan normi kansalainen. Ennen väkivalta tilanteetja uhka painottuivat lähinnä viikonloppuihin, mutta nyt tämä ilmiö ja päihteiden käyttö on riistäytynyt lähijunissa käsistä.

 

Mustelmia, puremia jotka ovat tulehtuneet,murtumia, kipua, pelkoa. Välillä töissä sattuneet tilanteet vievät yöunet.

 

Naarmuja ja mustelmia tullut. Niistä tehty vain kirjallinen ilmoitus esimiehelle ja paperit ovat hautautuneet jonnekkin. Eikä niistä sitten sen enempää.

 

Pieniä naarmuja ja mustelmia, mutta lähinnä henkistä kipua ja pelkoa. Pelkään, että jonakin päivänä käy vielä pahemmin..

 

Koulussa lapsilla on enemmän oikeuksia kuin aikuisilla. Laissa puhutaan oikeudesta henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, mutta kyllä täällä jatkuvasti vähintään tavarat lentävät. Lapsia ja nuoria ei saa hoitoon, jos he ovat väkivaltaisia. Minut katkeroittaa kovasti tämä "ei ole motivoitunut hoitoon" tai "ei ole hoitomyönteinen". Jono saattaa olla joka tapauksessa puolen vuoden mittainen. Me emme saa valikoida asiakkaitamme. Opetettava on, vaikkei joku olisi motivoitunut kouluun.

 

Meillä tehdään vain uhka- ja vaaratilanneilmoitus, mutta oppilasta on silti opetettava. On saanut työnohjausta, mutta asian käsittely ei paljon lämmitä, kun saa kohdata oppilaan viikottain sen jälkeenkin.

 

Väkivalta on "sallittua" terveyden-ja sairaanhoidossa työntekijöitä kohtaan. Potilaat lyövät,läimivät, nipistelevät, potkivat, raapivat, sylkevät ja nimittelevät. Noissa tilanteissa olo on hyvin voimaton. Kursseja tai koulutukisa tälläisia tilanteita varten on hyvin vähän, itse en ole ollut tälläisella kurssilla kertaakaan 7-vuotisen urani aikana. Olen 25-vuotias hoitaja ja jo nyt potilaat ovat repineet rikki minulta ranteen, olkapään ja selän. En oleta pystyväni tekemään tätä työtä lopun elämääni kasvavien kipujen takia.

 

Ensihoitajat ovat yksi ryhmä vilpittömiä auttajia, jotka kohtaavat valtavan määrän väkivaltaa Enimmäkseen ensihoitoon kohdistuva väkivalta kuitenkin tulee mielenterveyspotilalita tai muistisairailta ihmisiltä. Kollegoita kohti on uhattu aseella, on ammuttu asella (ei kuitenkaan osuttu) on yritetty ajaa yli ja uhkailtu muutoin väkivallalla.

 

Kotihoitajien ja kotisairaanhoitajien työ on vaarallista, koska he menevät asiakkaan luokse yksin. Olen kuullut kotihoitajilta kohteista, missä pitää varmistaa, ettei missään tilanteessa pidä kääntää asiakkaalle selkää tai jättäytyä tämän asunnossa siten, että asiakas pääsee poistumistien eteen. Etenkin nuoret kesätöihin tulevat tytöt ovat vaarassa tällaisten asiakkaiden luona.

 

Työskentelen hoitajana dementikkojen kanssa suljetulla osastolla. Teen pääasiassa yötöitä, jota tehdään yksin. Käytöshäiriöiset vanhukset asuvat kodinomaisella osastolla, heitä on n. 26. Yksin yöllä heidän kanssaan työskennellessäni saan vähintään yhden lyönnin tai potkut per yö. Uhka on jatkuva, eikä sitä voida välttää.

 

Väkivalta on tosi yleistä ja sen pitäisi saada paremmin näkyviin. Ei ole ok että saa turpaan töissä. Työntekijäkin on ihminen.

 

Kouluihin lisää keinoja miten väkivaltaan puuttua. Vaarallista työntekijöille ja muille lapsille.

 

Pieniä mustelmia, raapaleita, haava sarveiskalvoon, purema haavoja, hiusten lähtöä, lihasrevähdyksiä jne.

 

Hoitajana dementtiapuolella turpiinsaottaminen tuntuu kuuluvan työnkuvaan. Siihen ei raegoi kukaan. Edes ilmoituksia ei tehdä. Valitettavasti huutava, uhkaileva ja lyöväkin potilas on hoidettava. Omaiset vaativat kävelyttämään, eivätkä ymmärrä että kävelyttäminen on sekä dementoituneelle että hoitajille valtava koitos.  Toinen ei ymmärrä mitä tapahtuu kaikesta ohjeistamisesta huolimatta, ja puolustautuu nyrkein.

 

Hoitoalalla väkivallan arkipäiväinen uhka pitäisi näkyä edes palkkauksessa.

 

Työssä kuljetaan silmät selässä, varautuen. työskentelen kehitysvammaisten parissa. väkivalta on arkipäivää.

 

Esimiehen asenne on erittäin tärkeä työryhmissä, joissa väkivaltaa kohdataan. Pahimmalta on tuntunut, kun eräs esimies ei ole ottanut väkivaltatilanteita vakavasti, vaan antanut ymmärtää, että työntekijä on omalla käytöksellään provosoinut tilanteen. Itse esimies ei ole näkemässä tilanteita, vaan istunut "suojassa" omassa kopissaan.Työryhmän tuki on ollut silloin ensiarvoisen tärkeää.

 

Tuntuu siltä, että hoitajat ovat pelkkiä sylkykuppeja ja me voimme ottaa vastaan kaiken. Täyttyy se kuppi joskus meilläkin. Miksi kymmeniätuhansia hoitoalan ammattilaisia on muissa tehtävissä?

 

Väkivaltatilanteiden ennakointi on kehittynyt, varovaisuus joka tilanteessa lisääntynyt.

 

Joihinkin ammatteihin väkivallan uhka vain kuuluu. Siitä ei pääse eroon, koska viime kädessä aina jonkun on hoidettava ne haastavatkin asiakkaat.

 

Tulisi kehittää toimiva järjstelmä, jonka avulla esim. hoivakodeista saataisiin väkivaltainen asukas nopeasti arviointijaksolle asiantuntevaan laitokseen. Nyt prosessit kestävät kuukausia ja vuosia, ja jatkuvassa vaarassa ovat henkilökunnan lisäksi myös muut asukkaat. Eikä pidä unohtaa, että väkivaltainen asiakas on itse useimmiten hyvin ahdistunut ja voi huonosti. Häm siis tarvitsee apua myös itsensä eikä vain muiden vuoksi.

 

Tällä alalla vaan vähätellään työntekijän kokemaa eikä mikään muutu. Kaksin meneminen kotikäynnille ei meinaa onnistua vähättelemisen vuoksi, todellisesti takana kuitenkin myös resurssipula.

 

Potilaat ovat yleensä niin sekaisin etteivät tajua mitä tekevät että huitovat, käyvät kiinni tai lyövät. Me teemme vaan heistä potilasturvallisuus- ja työturvallisuusilmoitukset. Jos tilanne käy erityisen uhkaavaksi soitamme vartian paikalle.

 

Katson aina, että pääsen esteettömästi pakenemaan huoneesta. Häpeän itseäni kun olen niin "kehno" hoitaja, joka saa iskuja, puremia huorittelua.

 

Kipuja, mustelmia, haavoja. Lisäksi pelkoa sekä yöunien menetystä. Varuilla olo myös vapaa-aikana uhkaavissa tilanteissa, havaitsen asiakasryhmiä vapaa-ajalla.

 

Käykää dementia osastoilla tutustumassa vaikka viikonloppuiltoihin. Itse työskentelen nuorisopsykiatrisessa

 

Vaikeuttaa potilaiden hoitoa. Väkivaltaisille ja aggressiiviselle potilaille tekee vain ne hyvin välttämättömimmät hoitotoimenpiteet, ei mitään ylimääräisiä. Päihdeongelmaisten kanssa täytyy myös olla erityisen varovainen, koska voivat olla niin arvaamattomia. Varuillaan saa aina olla, koska joillakin ihmisillä ja heidän omaisillaan voi olla mukana mm. puukkoja tai nyrkkirautoja. Kun ihmisten tavaroita ei ensiavussa saa tutkia, niin tälläisenkin aseen käyttö voi olla mahdollista.

 

Sain potkun iltavuoron jälkeen, kun olin yksin iltavuorossa, ja suutuspäissään päihdepuolen asiakas runttasi ovella käsivarteen, kun en antanut lääkkeitä. Käsi tuli mustelmille. Päivittäin kostouhkauksia, kiroilua, netistä tulostettuja rivoja seksikuvia päivittäin, kiljunkeittoyritystä jne. Esimiestä en edes nähnyt tapauksen jälkeen.Vaihdoin työpaikkaa!

 

Pelkoa perheenjäsenten vuoksi.

 

Väkivaltatapaukset moninkertaistuivat siirtyessäni turvallisuusalalta terveydenhuollon puolelle.

 

Väkivaltaisuus työssä on lisääntynyt. Ainainen kiire ja siihen lisäksi väkivaltaiset potilaat tuovat haastetta vuoroihin. Joskus sitä miettii onko ihmisen pakko tällä tavalla leipänsä hankkia, saamalla nyrkistä ja kuuntelemalla huorittelut kaupan päälle. Työnantajalta me ei olla saatu minkäänlaista apua.

 

Aggressiivisesti ja haasteellisesti käyttäytyviä hoidetaan ihan väärissä paikoissa syystä, että ei ole paikkoja siellä missä heitä pitäisi hoitaa.

 

Olen tullut pelokkaaksi. Vaikuttaa työssä jaksamiseen. Yövuorot hirveitä, kun yksin siellä olet potilaiden kanssa.

 

Käsiin ruhjeita ja useita lääkärin käyntejä, jotta saatu hoidettua kuntoon. Potkuista ruhjeita. Sairaslomapäiviä ja fyysistä sekä henkistä kipua.

 

On olemassa potilasturvalaki, mutta missä on hoitajaturvalaki?

 

Hanna Ruuska raskaana
Hanna Ruuska toivoo hoitoallalle parempaa suojelua syntymättömälle lapselle. Kuva: Yle/ Jussi Mansikka
 

Työntekijältä viedään keinot puuttua väkivaltaan, koska pelkää itse joutuvansa syytteeseen jos esim. puolustaa itseään. Esimiehet usein lakaisevat väkivallan maton alle, siihen ei puututa tarvittavilla keinoilla. Esim. psyykkisesti sairaiden kehitysvammaisten keskuudessa työskennellessä esimiehet vain huomioivat kehitysvammaisten oikeudet äärimmilleen (esim. itsemääräämisoikeuden) ja työntekijän vastaavat oikeudet unohtuu.

 

Henkinen kuormitus on valtava, ei jaksaisi myöskään olla joka päivä töissä huora tai lutka, ruhjeita, mustelmia, avohaavoja, raapimisen seurauksena tulehtuneita naarmuja, venähdyksiä raajoissa, särkyä, pelkotiloja jatkuvan "selän taakse seurailun" tuloksena sekä erittäin yksityiskohtaisten tappouhkausten myötä. Työuupumus lähellä.

 

Kivuliaat mustelmat ja jatkuva varuillaan olo.

 

Tulee todella varvaiseksi tietyn tyyppisten potilaiden kanssa, tosin ei sita koskaan tieda kenella kilahtaa ja pahasti.

 

Tervetuloa työpaikoille katsomaan tätä meinikiä. Uhkailua, sylkemistä, haukkumista, huorittelua, repimistä ja lyömistä

 

Kehitysvammaisten tai mielenterveysongelmaisten haastavaa käyttäytymistä (aggressiot, väkivaltaisuus) ei saa suoraan verrata esim. poliisien tai suojelutyötä tekevien henkilöiden kohtaamaan väkivaltaan. Väkivaltaa on monenlaista ja se ei aina ole "pahaa". En halua puolustella väkivaltaista käyttäytymistä, mutta en halua, että ihmisiä, jotka muutenkin usein ovat altavastaajina elämässä, leimataan pahoiksi tai lietsotaan turhaa pelkoa.

 

Sairaalatyössä olen miehenä joutuun parikymmentä vuotta toimimaan vartijan sijaisena ja "aulapoliisina". Naispuoliset työkaverit sysäsivät hankalat potilaat minulle.Tämä kävi raskaaksi aikaa myöten. Muutaman painimisen, kuristetuksi tulemisen ja lyönin jälkeen oli ahdistavan tympeää. Toki oppi tuntemaan myös kaikki narkkarit, juopot, murhamiehet ja muuten vain persoonallisuushäiriöiset. Hyvin kyyniseksi ja epäileväksi se on kuitenkin luonnetta ajanut.

 

Esim. psykiatrialla töissä ollessani etälamutin olisi ollut parempi kuin patjojen kanssa nurkkaan ahdistetun potilaan päälle käyminen, jolla on puolikas naulakkoa kädessä. Naulakko sattuu patjan läpikin. Voimaa en ole koskaan käyttänyt tarkoituksella, vaan aina viimeisenä keinona kun mikään muu ei ole auttanut. Nyt olen onneksi työpaikassa, jossa on vartijat.

 

Sairaalaväkivalta tuntuu lisääntyneen huumeiden, alkoholin ja lääkeiden väärinkäyttäjien lisääntymisen myötä. Äkkiarvaamattomat tilanteet lisääntyneet.

 

Se ei ole aina itsestä kiinni joutuuko työväkivallan kohteeksi vai ei. Hoitoalalla se on hyvin yleistä ja läheltä piti tilanteiden vähentämiseksi ei välttämättä aina pysty puuttumaan.

 

Naisvaltaisilla aloilla työntekijöitä ei kouluteta riittävästi siihen kuinka toimia uhkaavissa tilanteissa. Vartijoita ei läheskään kaikkialla ole turvana. Tukea tilanteiden käsittelyyn ei myöskään ole saatavilla kahvipöytäkeskustelua enempää.

 

Kyynisyyttä, varautuneisuutta uusien ihmisten seurassa, kyvyttömyyttä rentoutua vapaa-ajalla sekä työpaikan vaihto, lopulta myös kouluttautuminen toiselle alalle.

 

Opiskelen lähihoitajaksi ja usean harjoittelujakson aikana olen läheltä-piti saanut turpiini useamman kerran. Iäkkäät, joilla on jonkin verran agressiivisuutta ja harhaisuutta (jotka voi johtua lääkkeistä), ovat näitä turpiiniskijöitä. Nyrkit heiluvat lääkkeiden oton aikana, hoitotilanteissa ja ruokailussa. Mutta olen oppinut väistämään ja ennakoimaan - ja onneksi koulun vakuutus on pieni turva ja lohtu tässä tilanteessa.

 

Sairaaloissa meno on pahentunut, potilaat käyttäytyvät agressiivisemmin kuin aikaisemmin, potilaat käyttävät itsemääräämisoikeuttaan kiusaamisen ja väkivallan oikeutuksena. Lääkärit eivät uskalla tehdä päätöksiä rauhattoman potilaan turvatoimista (lepositeet, ns turvahuone vert putka tai kunnollisesta lääkityksestä) koska pelkäävät potilaan tekemää valitusta tai omaisten reaktiota.

 

Jos tulee jotain todella vakavaa: hoitaja on poissa töistä pitkään sairaslomalla. Talon johdon mielipide on selkeä: potilasta suojellaan. Syytettä ei suostuta nostamaan ,koska se on hoitajan oma asia. Mutta jos  kyseessä on lääkäri jota on pahoinpidelty, tulee potilaan tietoihin merkintä väkivallasta. Kyllä silloin kaikki tukiverkot toimivat kunnolla.

 

Osastoilla väkeä vähennetään. Yövuorot pahimpia, jos osastolla 1-2 ihmisen vaje, kun ei sijaista saa ottaa. Tässä sairaalat voisivat säästää, nyt he maksavat 1-2 miljoonaa euroa vuodessa vartijoista, joilla ei ole muuta arvoa kuin näkyvä paikalla olo. Omat vahtimestarit saisivat poistaa paremmin häiriköitä ja voisivat tehdä sairaalaa avustavia toimia. Olen vaihtanut sairaanhoidon maailmasta pois 10 vuoden työskentelyn jälkeen ja en aio palata osasto työskentelyyn takaisin.

 

Pelkotiloja. Muuttanut asennetta potilaita kohtaan negatiiviseksi.

 

Toivoisin, että myös hoitajalla olisi jotain oikeuksia näissä tilanteissa. Asiakasta turvaavat monet säännöt ja lait, ja hoitajaa saa muksia miten vaan. Ihmetellään, että miksi ei auta vaikka olette saaneet turvallisuuskoulutuksia. Lisäksi joskus syytetään hoitajaa ammattitaidottomuudesta, jos asiakas käy päälle. Esim. väkivaltaiset lapset eivät kylläkään ole kauhean hyvin ennakoitavissa välttämättä. Ja vaikka ennakoitaisiinkin, silti voivat tulla päälle.

 

Jatkuva väkivallan pelko on raastavaa.

 

Tiettyjen asiakkaiden kanssa pyrkii olemaan varuillaan ja välttämään tilanteiden syntymistä, jossa usein väkivältaa kohtaa. Yövuoroissa etenkin pelkääkin tilanteita, kun välillä joutuu olemaan yksin.

 

Ihmisiä ei pysty hoitamaan, kun on muotia purkaa lääkitys, että näyttää hyvältä paperilla. Sitten nyrkki ja jalka heiluu, lääkärit voisivat välillä itse käydä kentällä. Eihän se ole kiva lääkitä, mutta haluaisitko, että oma vanhempasi on omissa ulosteissaan kauemmin kun kukaan ei halua ja uskalla häntä hoitaa?

 

Lyönnit, potkut, raapimiset, haukkumiset ovat niin normaalia, että siihen ovat kaikki tottuneet. Pienemmistä ei tule edes tehtyä ilmoitusta vaaratapahtumasta. Koulutusta aggressiivisen potilaan kohtaamiseen olen pyytänyt, mutta siihen ei kuulemma ole varaa, liian kallista kouluttaa koko osaston henkilökunta.

 

Lastenpsykiatriassa erityisesti lyönnit ja potkut ovat niin arkipäivää, ettei läheskään kaikkia tilanteita kirjata. Siihen menisi niin kauan aikaa, joka on kaikki poissa tarvitsevilta lapsilta ja nuorilta.

 

Fyysisestä mustelmia, kipua, joitakin sairauslomia, nivelen sijoiltaan meno, hiusten irtoaminen, huono omatunto siitä, että on joutunut ottavaksi osapuoleksi. Psyykkisestä (lähinnä uhkailut väkivallalla ja tappamisella) seurauksena unettomuutta, painajaisia, huonommuuden tunteita, stressiä.

 

Monella alalla tulee aina olemaan väkivaltaa tai sen uhkaa, johtuen asiakkaiden mielenterveys- ja päihdeongelmista. Sitä ei pitäisi kuitenkaan hyväksyä ja resursseja täytyisi lisätä, jotta työ ei käy liian kuormittavaksi.

 

Ei oikein huvita mennä töihin, joskus jopa pelottaa.

 

Olisi kovan foorumin paikka, mitkä tekijät aiheuttavat nykyään väkivaltaa. Itse kohtaan töissä väkivaltaa yllättävän monesti ns. normaaleilta ihmisiltä eikä niinkään syrjäytyneiltä tai ammattirikollisilta.

 

Jokin on lisännyt ihmisten impulsiivisuutta tai madaltanut kynnystä ratkaista asioita väkivalloin?

 

Päihteet yksinään ei selitä tätä!  Voisiko väkivalta nousta alitajunnasta, esim. viihteen väkivallalla "mässäilyn" tähden, jotenkin viihteessä on ihan normaalia että on jonkin sortin väkivaltaa.

 

Olen itse vaikeasti muistisairaitten ja hyvin harhaisten vanhuksien kanssa töissä. Hyvin usein todellisuus ja vanha aika ja harhat sekoittuvat. Ensimmäinen mitä vanhus yleinsä tekee kun ei ymmärrä tai puhe ei mene vaan enää perille on huitominen ja huutaminen. Erityisesti käsilaukut ja nyrkki. Siinä sitä pitää vaan puhua, rauhoitella ja tai hetken päästä yrittääuudelleen. Vaikka sittenkin välillä turhaan, mutta päivääkään en vaihtaisi!

 

Työkaverini sanoi syksyllä, että pitääkö alkaa perhe hyvästelemään kaiken varalta aina töihin lähtiessä? Pelko on läsnä. Jälkipuintia ainoastaan isompien hässäköiden jälkeen. Työkaverit turvautuvat toisiinsa. Väsyttävää.

repussa katkaisu haulikkon
Potilas oli varannut hoitajaa varten katkaistun haulikon. Kuva: Yle/Lassi Seppälä
 

 

Työnantajan suhtautuminen huolettaa, lisää väkeä ei saada vaikka päivittäin väkivallan uhka. Kaulassa päällekarkaushälyttimet, jotka ei näytä edes missä hälytin on kun hälytys tulee, näillä mennään.

 

Lähihoitaja työ on rankkaa ja joutuu ajoittain väkivallan kohteeksi, siihen nähden mitä palkka tässä ammatissa on. Varmasti vaihdan alaa jos muutoksia ei tapahdu.

 

Työväkivaltaa katsotaan monessa paikassa, etenkin vanhustyössä, läpi sormien. Uusia työntekijöitä jopa perehdytetään siihen, että se kuuluu työnkuvaan. Väkivalta ei kuulu mihinkään työhön eikä kenellekään makseta palkkaa turpaan saamisesta.

 

Ovatko hoitajat kulutustavaraa ja asukkaat saavat mättää turpiin liian miedon lääkityksen ja puutteellisten tilojen vuoksi?

 

Yhteenkään potilaaseen ei voi luottaa, milloin vain voi nyrkit ja jalat heilahtaa hoitajaa kohti.

 

Sairaanhoitajien, etenkin naispuolisten sairaanhoitajien kokemasta työväkivallasta pitäisi puhua enemmän, sillä potilasaines on muuttunut viime vuosikymmeninä väkivaltaisemmaksi kaikenlaisen henkisen huonovointisuuden ja sekakäytön lisäännyttyä. Hoitoalojen henkisestä kuormituksesta ei puhuta riittävästi, sen sijaan naisvaltaisten alojen työn vaativuutta edelleen vähätellään.

 

Työuupumusta, pelkoa ja ahdistusta. Kireyttä ja hermostuneisuutta työvuorojen aikana, sillä ennakoimattomat tilanteet jotka vaativat henkisiä ja fyysisiä voimia yhden hoitajan osalta aina täyden kapasiteetin, ovat työpaikassani päivystyspoliklinikalla koko ajan läsnä.

 

Monissa paikoissa joutuu jo nyt työskentelemään yksin vaikka tiedetään, että hoidettavilla on taipumusta väkivallan käyttöön.

 

Eniten ottaa nuppiin se, että työnantaja sanoo, että oma vika, kun oot paskan alan valinnut.

 

Usein iltaisin tulee mietittyä että milloin sattuu niin pahasti että olen pitkällä sairaslomalla. Silmälaseja käyttävänä olen saanut myös uusia silmälasini 4 kertaan 3 vuoden aikana.

 

Hoitoallala kohdistuva väkivalta on helpompi hyväksyä, koska yleensä potilaiden tekemä väkivalta johtuu kivusta, pelosta ja sekavudesta.

 

Kiinni tarttuminen, huitominen, sylkeminen, potkiminen, pureminen, repiminen, haukkuminen, huutaminen on tavallaan hiljaa hyväksyttyä ja lähes jokapäiväistä. Koko ajan haetaan hoidettavuuden lääkitsemisen ja muiden hoitotyön keinojen avulla kultaista keskitietä, millä pärjätään arjen pukemis-,ruokailu- ja hygienianhoitotilatilanteista.

 

Kuka jaksaa pärjätä tulevaisuudessa? Löytyykö nuorissa hoitajissa edelleen turpiin ottajia? Kuka meitä jaksaa hoitaa?

 

Kokemukseni mukaan kaikkia väkivaltatilanteita ei edes kirjata koska aina on kiire ja usein aloitetaan "sinusta". Eli oliko äänensävysi vääränlainen vai miksi meidän pikku Veikka (100kg) hermostui. Tai vanhempien painostus saattaa olla myös kovaa. Kirjata pitäisi, mutta usein ei ehdi ja monet tilanteet, esim. läpsimiset, alkavat tuntua jo normaaleilta. Lisäksi useimmiten olet siellä ryhmätyöpaikassa yksin.

 

30 vuotta erilaisissa hoitolaitoksissa työskenneltyäni sain kokea niin teräaseella uhkailua kuin nyrkkiäkin. Lähes päivittäin sai pelätä. Tuskin on ajat muuttuneet siitä, kun hetki sitten vaihdoin alaa.

 

Teen työtä lähihoitajana, jolloin väkivaltaisetkin potilaat pitää hoitaa. Säästämisen takia työkaverit ovat vähissä ja lisäapua väkivaltaisten potilaiden hoitamiseen on melkein mahdoton saada. Onko nyt siis säästetty ihan oikeassa paikassa? Joka päivä saan lähteä kotiin kädet täynnä raapimisjälkiä ja mustelmia rinnuksissa..

 

Terveydenhoitoalalla oleville ja kouluissa työskenteleville pitää kehottaa delegoimaan painiminen ammattilaisille: jos puhe ei tehoa, on soitettava poliisit, myös sairaalaan, myös kouluun. Päivä putkassa kusilammikossa saa miettimään asioita uudesta perspektiivistä.

 

Muistisairaiden hoidossa hoitajan läpsiminen, lyöminen, töniminen, pureminen, raapiminen, potkiminen, huutaminen on arkipäivää. Tätä ei ymmärrä kukaan muu, kuin ihminen, joka tätä työtä on tehnyt. Eikä sitä usko kukaan muu kuin ihminen, joka sen on kokenut. Vaippa täytyy aggressiiviselta potilaalta siltikin vaihtaa ja takkutukka kammata, koska jos sitä ei tehdä, hyppii omaiset silmille. Vartijaa ei saa soittaa apuun, koska se maksaa firmalle liikaa. 112:sta ei saada ambulanssia tai poliisia, koska "ei ole tarvetta".

 

Mummoilla ja papoilla on yllättävän paljon voimaa, kun he sille päälle sattuvat. He purevat hoitajia, nipistävät, upottavat kyntensä hoitajien käsiin, vääntävät sormia, polkivat, yrittävät lyödä nyrkein, huitovat, tarraavat käsillään kiinni siitä mistä saavat vain esim. hoitajan hiuksista. Näitä tilanteita esiintyy silloin, kun hoitajat yrittävät kuntouttaa potilasta, yrittävät kävelyttää tätä, nostavat sängystä ylös, syöttötilanteessa, hygienianhoitamistilanteessa. Kaikki mummot ja papat eivät halua, että heitä hoidetaan. Mieluummin lojuvat omissa ulosteissaan.. Ja silloin kun hoitajat auttavat, käy hoitajalle huonosti.

 

Aiempaa enemmän miettii töihin mennessä sitä tapahtuuko tämänkin työvuoron aikana taas jotakin ikävää, pelottaa ja motivaatio työhön on vähentynyt. Ahdistaa, ettei esimies ota vakavissaan väkivallan uhkaa taikka tapahtuneita tilanteita.

 

Potilas uhkailee kirveellä, on kuristanut yhtä työtoveriani, jatkuvasti uhkaa vetää turpiin ja hampaat kurkkuun.... Potilaat purevat, potkivat, nipistelevät, lähentelevät seksuaalisessa mielessä. Omaiset uhkaavat myös nykyään aiempaa enemmän hoitajia, tulee tappouhkauksia, jos ei äiti pääse vanhainkotiin tällä sekunnilla jne.

 

Työurani (15 v) aikana kahta työkaveriani on pahoinpidelty, useampi on saanut uhkailuja tappamisesta (kuinka vakavasti ne nyt ottaa, koskaan ei tiedä), lapsiimme kohdistuvalla väkivallalla on uhattu pari kertaa, yhdeltä uhkailijalta on poliisi käynyt takavarikoimassa aseen. Työskentelen kunnassa valvontaviranomaisena. Olen työn vuoksi salannut autoni rekisteritiedot, osoitetietoni ja puhelintietoni.

 

Turvaan aina selustani esim huoneesta tai asunnosta lähtiessä. Ettei minua heitetä esim. " kolmioraudalla" selkään. Ja " hullun" voimalla.

 

Työskentelen sairaanhoitajana päivystys- ja valvontaosastolla. Väkivallan uhka potilaiden ja omaisten taholta on arkipäivää. Monet ajattelevat, että väkivalta- ja uhkatilanteita aiheutttavat vain päihtyneet moniongelmaiset ihmiset. Mutta usein olen joutunut tilanteeseen,että hoitoon pääsyn odottaminen saa aikaan hallitsemattomia raivonpurkauksisa. Miksi on oikein lyödä hoitajaa, kun on joutunut odottamaan 8 tuntia päivystyksessä. Eihän kaupan kassaankaan ole oikeus käydä käsiksi, jos joutuu jonottamaan kauan!

 

Kaikenlaiseen väkivaltaiseen käyttäytymiseen pitäisi suhtautua tiukemmin, tapahtui se sitten ihan missä tahansa. Kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään työpaikallaan! Työpaikkani vartijat ovat pelastaneet henkeni kahdesti. Olen ollut hoitoalalla vasta kaksi vuotta, ja minua on purtu, lyöty, potkittu, raavittu, tönitty jne. Olen jo miettinyt alan vaihtoa, mikä todennäköisesti tulee ajankohtaiseksi lähitulevaisuudessa.

 

Olen päihdetyössä lähihoitajana erään ison työnantajan alaisena. Meillä väkivallan uhka on aina läsnä. Asiakkaat saavat käyttää alkoholia ja kun he ovat juoneet, he voivat olla arvaamattomia. On myös otettava huomioon sekakäyttäjät. Esimiesten ja isompien pomojen kanta tilanteisiin joissa on sattunut käsiksi käyminen: Älkää menkö samaan aikaan hissiin asiakkaan kanssa. Juoskaa karkuun.

 

Asioiden käsittely esimiesten sekä isojen pomojen osalta: olankohautus ja työntekijän tuomitseminen. Olen seurannut sivusta kahden työtoverini kohdalle sattunutta äällekäymistä ja onneksi heillä oli toistensa sekä työryhmän tuki, koska esimiehet sekä pomot putsasivat kätensä hommasta.

 

Työpaikalla ei saa suvaita väkivaltaa, siihen nollatoleranssi. Lähin esimies ja työterveyshuolto avainasemassa.

 

Työväkivalta on aiheuttanyt yöunien menetystä, näen jatkuvasta pahoja ja ahdistavia unia. Lisäksi työpaikalle meno jännittää ja työssä miettii koko ajan omaa selustaansa.

 

Työväkivaltaa vähätellään, ja sen todellisuutta jopa arvostellaan tai siitä ei haluta puhua. Ikään kuin se olisi tabu tai joku kamala mörkö, joka ilmestyy jos sen nimen lausuu ääneen.Omalla alallani olen huomannut että väkivalta ja sen uhka ovat viimeisen viiden vuoden aikana kasvaneet sekä raaistuneet. Hauskaa lähteä töihin ja valmistautua henkisesti siihen, että mitä tahansa voi tapahtua.

 

Kaikki jotka kohtaavat päivittäin tai viikottain työssään väkivaltaa ovat alipalkattuja, ei niin arvostettuja tai haluttuja ammatteja. Mutta ilman näitä ammattiryhmiä ei Suomikaan tulisi toimeen.

 

Todellisuus on monet dementiaa sairastavat ihmiset ovat, yleensä jossain vaiheessa sairautta hyvin väkivaltaisia ja aggressiivisia, koska he eivät enään ymmärrä ympärillä tapahtuvaa elämää. Purkavat turhautumisensa ja pelkonsa väkivallalla hoitajiin, jotka heitä yrittävät hoitaa ja valmiit ottamaan vastaan jokapäiväiset nyrkin iskut sekä haukkumiset.

 

Potilaat saavat johdon siunauksella vapaasti pahoinpidellä sekä henkisesti että fyysisesti hoitajia. Meille sanotaan vain ,että meidän pitää ymmärtää, että ne on sairaita ja kestää, sekä epäillään ettei ne niin kamalia ole, me vain paisuttelemme tapahtumia. Lääkäri ei suostu lääkitsemään riittävästi ja asianmukaisesti. Se on jo niin arkipäivää, ettei enää edes huvita mennä töihin, mutta mitä muutakaan sitä tekisi paikkakunnalla jossa työttömyysprosentti jatkaa vaan nousuaan.

 

Kunpa olisin nuorena tyttönä tajunnut valita muun kuin sairaanhoitajan ammatin, ehkä ei olisi tarvinnut niin montaa kertaa tulla mustelmilla kotiin isännän ihmeteltäväksi.

 

Ennen kokematonta pelon tunnetta, joka toisinaan tuntuu lamauttavalta. Työväkivallan uhriksi joutumisen myötä joutuu olemaan varuillaan ja varmistelemaan omaa turvallisuutta. Henkilötiedot on pitänyt vaihtaa salaiseksi ja hankkia turvakielto.

 

Usein itsellä on sellainen olo, ettei väkivallasta oikein sovi puhua. Helposti kohtaa ulkopuolisilta ihmisiltä kyseenalaistamista omasta ammattitaidosta jos kertoo joutuneensa väkivallan uhriksi. Onneksi näin ei kuitenkaan ole työyhteisössä, vaan siellä asiaan suhtaudutaan asiaan kuuluvalla vakavuudella.

 

Tehdään ilmoitus ja jatketaan töitä. Otetaan siis lyönnit vastaan ja toivotaan ettet kovin tärähdä.

 

Turhautumista koen lähes viikoittain. Mietin usein että kannattiko kouluttautua alalle jossa on suuri vastuu ja pieni palkka. Kutsumustyön huutelijat ärsyttävät entistä enemmän.

 

Lyöminen, potkiminen, pureminen jne tuntuu kuuluvan yhtenä osana hoitajan ammattiin ja työn kuvaan.

 

Ohjeistus on "varo ja estää" väkivaltainen käytös..

 

Lastensuojelussa väkivaltaa esiintyy sekä lasten, nuorten että biologisten vanhempien taholta. Biologiset vanhemmat yleensä uhkailevat, lapset purevat, lyövät millä tahansa käsiin osuvalla, potkivat ja uhkaavat tappavansa. Lasten väkivaltaisuutta esiintyy pääasiassa siirtymätilanteissa, esim. tapaamisten jälkeen, ei tavallisessa arjessa.

 

Ravintola-alalla on uskomatonta tyhmyyden tai pahan olon purkamista humalaisilta.

 

Jokaisella on oikeus väkivallattomaan työpaikkaan. Jokainen lyönti, huitaisu ja nimittely tuntuu myös psyykkisesti pahalta. Kun on jatkuvaa väkivaltaa töissä, tulee tunne että se kuuluu asiaan. Ulkopuolisesti ajateltuna, kuinka moni esim. tehtaassa, toimistossa tai johtoportaassa työskentelevä olisi valmis ottamaan lyöntejä, nimittelyjä, potkimisia, nipistelyjä ym.vastaan ilman seuraamuksia tai korvausta.

 

Arkipäivää hoitotyössä! Näitä asioita ei resursseissa huomioida, tilipussissa ei tietenkään näy tämäkään puoli kaikessa muussa vaativuudessa ja vastuussa.

 

Useimmiten tulee huitomista, nyrkistä, potkimista ja raapimista. Näistä harvemmin suurempia jälkiä tulee, ja varsinkin kun on jo alkanut osata varoa. Henkinen väkivalta, uhkailu ja haukkuminen sekä kiroilu satuttavat enemmänkin.

 

Ambulanssissa kohtaan joka vuorossa jonkinasteista henkistä tai fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa. Joskus ihmetyttää, että miksi meitä ylipäätään soitetaan apuun, kun apua ei olla sitten valmiita ottamaan vastaan. Potilaan ovella jo kuuluu huuto, että " painukaa h*lvettiin, tänne ei tartte tulla."  Koen, että työturvallisuutemme on heikentynyt viime vuosien aikana. Potilaat ovat entistä aggressiivisempia ja törkeitä. Meiltä on poistettu ambulanssista pippurisumutteet jne. koska meillä ei ole oikeutta sellaisten käyttöön. Potilaan kiinnipito ei myöskään ole sallittua. Koen, että erityisesti hoitoalalla tapahtuviin väkivaltatilanteisiin ei suhtauduta tarpeeksi vakavasti.

 

Työvakivalta olisi aina otettava vakavasti, valitettavasti hoitoalalla jossa sitä on päivittäin väkivaltaan totutaan ja siitä saattaa tulla jopa normaalia.

 

Muistisairaat ovat väkivaltaisia eikä tilanteeseen yleensä puututa. Väärin on lääkitä potilas ns. "zombiksi", mutta väärin on mielestäni sekin että minua päivittäin potkitaan, lyödään, tarrataan kiinni vaatteista, käsistä, hiuksista, tönitään, räitään ym. Väkivallan pelossa ei ole mukava työskennellä.

 

Miksi työssään pitäisi sietää väkivaltaa, eikä siihen juurikaan tule tukea eikä apua. Kyseessä ovat tilanteet, jossa väkivallan tekijää yritetään auttaa. Seuraava askel on sitten ehkä se, että huolenpito tai apu jää antamatta, kun ei uskalla tai voi toimia työssään niinkuin pitäisi.

 

Ensimmäisessä työpaikassa esimiestä ei kiinnostanut "turpiin saaminen", oli ihan kuulemma ammatinvalintakysymys. Toisessa paikassa esimiehen kanssa keskustelu auttoi, asioille alettiin tehdä jotain.

 

Oppii nopeampia väistöliikkeitä.

ravintola olutlasi
Kuva: Yle/ Lassi Seppälä
 

 

Olen vasta nyt ymmärtänyt, että minun ei tarvitse sietää työssäni minuun kohdistettua väkivaltaista käytöstä. Ajattelin pitkään itsekin, että väkivalta kuuluu työn varjopuoliin ja se on vain hyväksyttävä. Jos joutuisin samanlaisen kohtelun kohteeksi vapaa-ajalla, johtaisi se varmasti rikosilmoitukseen. Vasta nyt yli kymmenvuotisen sairaanhoitajauran ja useamman pahoinpitelyn jälkeen olen ymmärtänyt, että väkivaltaa ei pidä myöskään työssä hyväksyä, ja minulla on oikeus tehdä rikosilmoitus myös työssä kohdatusta väkivallasta. Se ei olisi aikaisemmin tullut mieleenkään.

 

Mustelmia, turvotusta, kipua, naarmuja ja pieniä haavaumia, hiuksia on revitty.. Tilanteista on lisäksi aiheutunut vihan tunteita sekä aiheuttajaa että itseä kohtaan. Tilanteiden jälkeen unettomuutta ja tilanteen läpikäymistä. Itsesyytöksiä ja pohdiskelua siitä, oliko osannut arvioida tai ennakoida tilanteen riittävän hyvin ja oliko omassa käytöksessä ollut jotain mikä johti tilanteen syntymiseen. Toisaalta myös sääliä aiheuttajaa kohtaan, varsinkin silloin kun väkivaltaisuus on aiheutunut annetuista lääkkeistä tai hoidoista.

 

Kuinka saada väkivalta pois hoitoalalta? Omasta mielestäni sitä on mahdotonta saada kokonaan pois, mutta vähennettyä kyllä.

 

Ikävää, että näihin asioihin ei puututa riittävän aikaisin. Helvetillistä olla töissä, jossa saat osan työpäivästä pelätä, että tuleeko nyrkkiä, puremista vai potkimista. Muistisairaat vanhukset eivät ole ainoita jota saa pelätä,myös omaiset ovat pelottavia sekä hyvinkin uhkaavia vaatimustensa kanssa.

 

Väkivaltaa vähätellään! Osittain se on jopa hyväksyttyä! Aiemmin oli tilanteita,  jossa niistä ei puhuttu tai jos puhuttiin, niin tilanteita ei haluttu kuulla. Aina vika auttajassa.

 

Väkivaltaa käyttävät ihan tavalliset ihmiset asemasta riippumatta Ja ihan selvästä päästä. Pääsääntöisesti uhkailua ja väheksyntää käyttävät ovat kokemukseni mukaan ylempää keskiluokkaa kuin vähätuloisia. Tämä johtuu varmasti työstäni hotellinvastaanotossa, että kohtaan enemmän työmatkustajia joista suurin osa on koulutettua väestöä.

 

Olen usein peloissani muutaman asukkaan takia, etenkin yksin yövuorossa. Koskaan ei voi tietää, millä tuulella pari isokoista miestä ovat, ja oma käytös ei auta toisen agressiiviseen käytökseen.

 

Vaarallisimpia lienevät verraten nuoret alkodementikot. Väkivallalla uhkailu on otettava erityisen tosissaan, kun se tulee vielä kutakuinkin voimissaan olevalta kookkaalta mieshenkilöltä. Pahinta on ollut ehkä se, kun jouduin yövuorossa toisen potilaan kanssa tilanteeseen, jossa meitä uhattiin heittää tuolilla. Olin silloin raskaana ja pelkäsin todella iskun saamista. Syyksi uhoamiselleen sekava potilas ilmoitti sen, että auttamani potilas oli ärsyttänyt häntä tahallaan. Tuolloin jouduttiin soittamaan poliisit. Heitä odotettiin yli puolituntia. Siinä ajassa potilas ehti rauhoittua ja meni omatoimisesti vieläpä nukkumaan. Poliisit olivat saavuttuaan hiukan närkästyneitä ”turhasta” hälytyksestä.

 

Eräänä perjantai-iltapäivänä jouduimme ottamaan vastaan terveyskeskuspäivystyksestä kotihoitajaansa pahoinpidelleen potilaan, joka alkoi heti osastolle tultuaan hyökkäillä hoitajien päälle.. Ei antanut tehdä hoitotoimia, koetti lyödä, kynsiä ja raapia. Potilas oli vieläpä MRSA –kantaja ja sylki tahallaan päin minkä ehti. Lähettänyt lääkäri ei ollut laittanut edes yhtään rauhoittavaa lääkettä potilaan lääkelistalle. ”Ammatinvalintakysymys” - niinhän ne kaikki sanoo.

 

Työpaikalla ei ole minkäänlaista ohjeistusta miten toimia jos tulee fyysistä tai aineellista vahinkoa. Potilaan uhatessa esim. lyödä olen kertonut hänelle, että olemme hoitamassa ja auttamassa, mutta emme lyötävänä.

 

Hoidan muistisairaita joista monet ovat jatkuvasti agressiivisia, hoitokielteisiä ja täysin tietämättömiä omasta tilastaan. Sanallinen ja fyysinen väkivalta on lähes päivittäistä, kaikki ovat siihen jo tottuneet. Nyrkiniskuista, repimisestä, päälle sylkemisestä ja haukkumisista puhutaan yhtä arkipäiväiseen sävyyn kuin puseron vaihdosta, se "kuuluu asiaan".

 

Väkivalta- ja uhkatilanneilmoitusten tekeminen on melko lailla turhaa, koska useimmat eivät niitä jaksa päivästä toiseen tehdä. Mutta myös siksi, että ne muutamat, jotka ne ohjeistuksen mukaan täyttävät, huomaavat pian saaneensa otsaan huonon hoitajan leiman, koska heille aina sattuu näitä väkivaltatilanteita.

 

Tosiasiassa niitä sattuu ainakin meillä ihan tasapuolisesti jokaiselle.

 

Työskentelen haastavasti käyttäytyvien kehitysvammaisten parissa. "Osumaa" tulee tämän tästä,mutta asiaan suhtautuu eri tavoin kuin esim.päivystyspolilla tms.Työssä kohtaamani väkivalta johtuu enimmäkseen asukkaan ahdistuksesta ja/tai kiputiloista tms.joiden kertomiseen häneltä ei löydy sanoja. Ei vihasta tai tarkoituksenmukaisesti satuttamisesta.

 

Väkivaltaan ns. "turtuu", ja siihen ei enää reagoi niin voimakkaasti kuin aivan alussa.

 

Hoitoalalla asiaa ainakin aliarvioidaan aivan liikaa, olen töissä kotihoidossa. Vaikka tietty asiakas on jo kerran (tai kenties jatkuvasti) koettu jollain tavalla väkivaltaiseksi, resurssipula "pakottaa" meidät silti käymään ko. asiakkaan luona yksinään vaikka käynti olisi ehdottomasti muutettava parikäynniksi ennen kuin jollekulle oikeasti jotain sattuu!

 

Potilas saa käyttäytyä ja tehdä mitä huvittaa mutta hoitaja ei.Olen pian työskennellyt 15 v tällä alalla ja olen ihan kypsä vaihtamaan alaa.

 

Muistisairaiden kanssa työskennellessä ei ole hoitajalla juuri oikeusturvaa, he kun ovat edesvastuuttomia sairautensa takia.Ja työväkivalta on meillä ihan jokapäiväistä!

 

Olen etsinyt pahinta tekijää, lyöjää ja hampaanlohkaisijaa autolla ajaessa minne vain kaduilta, löytämättä. Olen odottanut tekijää saapuvaksi liikkeeseen uudelleen, olen tuntenut kostonhalua. Onneksi nyt seitsemän vuoden päästä olen todennut että asia on mennyt ja ollut.

 

Tästä oppineena kaikki lievemmät asiat eivät ole harmittaneet, eikä vakavia tilanteita ole ollutkaan, lähinnä uhkailua vain sanallisesti.

 

Lastensuojelulaitoksissa valitettavasti väkivalta tai väkivallan uhka on arkipäivää. Yövuoroissa joutuu vastaamaan isosta määrästä asiakkaita yksin ja jos joku uhkailee väkivalalla tai käy käsiksi, on vaikeaa turvata oma ja muiden asiakkaiden oleminen. Tuntuu ettei ylemmissä esimiesportaissa ymmärretä kuinka vakava uhka on eikä työntekijöitä ole tarpeeksi työvuoroissa. Turvaa väkivaltatilanteissa tuovat työkaverit.

 

Hyvät kuntapäättäjät;älkää vähentäkö aikuisten määrää erityisopetuksessa; kehitysvammainen murrosikäinen poika on voimiltaan ihan "normaalia" vastaava ja samalla tavalla ne kuohut jylläävät kehossa.Tällä yhtälöllä saadaan aikaiseksi se, että alalla työskenteleville on ihan arkipäivää saada osakseen läpsimistä, potkimista ja jopa kunnon lyömistä.

 

Työskentelen lastensuojelussa psykiatrisesti oirehtivien nuorten parissa, väkivallan uhka on ajoittain päivittäistä. Esimerkiksi nuorten heikko impulssikontrolli luo sinänsä väkivallan uhkaa, väkivaltainen käytös voi siten syttyä lähes olemattomasta asiasta. Miehiä pitäisi olla töissä enemmän mutta työvoimapula on valtava. Lastensuojelulakiin tai tms. tulisi kirjata että tällaisessa työpaikassa työnantajan olisi pakko järjestää koulutusta väkivaltaisen asiakkaan kohtaamista ajatellen. Yksin yövuorojen tekeminen on myös suuri turvallisuusriski, etenkin naisille.

 

Tehdään työturvallisuuskyselyjä, joiden tulokset kertovat työntekijöiden kokemasta pelosta ja huolesta, mutta mitään parannuksia työturvallisuuteen ei tehdä, koska "sehän kuuluu alaan". Samoin väkivaltatilanteissa työntekijä voidaan jättää yksin samoin perustein, vaikka toinen ei jaksa muuta kuin itkeä. Sosala on naisvaltaista ja on ollut ihmeellistä huomata, että naiset näin hoitavat työsuojeluasioita.

 

Jos samaa väkivaltaa, mitä vanhustyössä kohtaa, tapahtuisi työpaikan ulkopuolella,se olisi rangaistavaa. Hoitotyössä sille viitataan kintaalla ja on osa arkipäivää.

 

Eniten minua loukkaa he jotka sanovat että "se kuuluu hoitotyöhön". Olen joskus kuullut nämä sanat oman alan ammattiryhmästä. Ei todellakaan kuulu! Kukaan ei ansaitse tulla pahoinpidellyksi missään ammatissa.

 

Kehitysvammaisten laitosten hoitajat kokevan äärimmäisen paljon väkivaltaa. Ymmärtäisit muutkin ihmiset etteivät kaikki kehitysvammaiset ole söpöjä ja kilttejä, jotkut ovat vaarallisia, rikoksia tehneitä, ennalta-arvaamattomia,

 

Hoitotyössä kohdataan moninaista väkivaltaa, jota kuitenkaan ei mielletä "perinteiseksi tai oikeaksi" väkivallaksi siitä syystä, että tekijät ovat sairaita, eivätkä ole kykeneviä normaaliin käytökseen sairauden tai  sekavuuden vuoksi. Tai ymmärretään, etteivät he kohdista tekojaan tahallisesti juuri ketään yksittäistä hoitajaa kohtaan; joku vaan "sattuu kohdalle".

 

Pitkälti näitä tilanteita ymmärretään hoitohenkilökunnan puolelta, eikä niistä nosteta sen enempää hälyä.

 

Suuri pahentava seikka ja aggressioita prvosoiva tekijä on kuitenkin kiire, meteli, tai se välinpitämätön, tilanteet nopeasti ja tehokkaasti ohittava menttaliteetti, joka on kasvamaan päin, ja joka ei salli potilaan vierelle rauhoittumista ja tällaisten tilanteiden sitä kautta jopa ennaltaehkäisyä.

 

Itse olen työskennellyt pitkään vanhustyössä ja nähnyt tämän konkreettisesti. Esim. tilanteessa jossa sekava vanhus hakkasi tuolilla lasiseinää ja tilanne näytti hetken uhkaavalta; istuin viereiseen tuoliin aivan hiljaa, toki varoin, ettei tuoli osu itseeni. Vanhus vilkaisi minuun ja jatkoi hetken, mutta laski sitten tuolin alas, ja alkoi vihaisena selittää asiaansa. Mitä kauemmin olin hiljaa, keskityin läsnäoloon ja osoitin olemuksellani että olin siinä siksi, että halusin kuulla mitä asiaa hänellä oli, sitä enemmän hän rauhoittui, ja kohta istuimme tuoleillamme rinnatusten ja keskustelunaihe oli luontevasti siirtynyt rauhallisempiin aiheisiin.

 

Kuulematta jättäminen on eräs aggressioita provosoiva tekijä, toimii "terveillekin" ihmisille mainiosti!

 

Kauppias Teemu Myller
Mäyräkoiravaras löi kauppis Teemy Mylleriä leukaan. Kuva: Yle/Lassi Seppälä
 

Jos hoitotyöhön olisi resurssoitu enemmän aikaa, jätetty väljyyttä, jossa tämänkaltainen rauhoittuminen olisi useammin mahdollista, uskon, että tuhat ja sata tilannetta voitaisiin hoitaa näin, eikä suurempaa vahinkoa ja turhaa mielipahaa niin paljon tarvittaisikaan.

 

Eri asia on päihteiden väärinkäytön tuottamat voimakkaat harhaisuustilat, joiden alaisena ihmiset eivät samalla tavalla enää ole "tavoitettavissa" kuin mitä "perinteiset dementiaa sairastavat" ovat, anteeksi kömpelö ilmaus, mutta muistisairaan ihmisen tavoittamiseen on vielä jäljellä monta tunnetason keinoa, rauhoittava kosketus yms., kun taas deliriumin kourissa olevaa ei tavoita enää millään. Tämä on oma kokemukseni.

 

Tähtiä vilisee hetken aikaa pään ympärillä, kun on saanut potkun tai nyrkin iskun ohimoon. Väkivaltaiselle potilaalle ja vanhukselle tehtäviä hoitotoimenpiteitä tulee tehtyä vähemmän ja hutiloimalla, koska koko ajan saa pelätä. Sitä haluaa vain tilanteesta mahdollisimman nopeasti pois.

 

Meillä sosiaalialalla asiakkaiden harjoittamaa väkivaltaa esiintyy, mutta sitä ei vieläkään pidetä kaikkialla yhtä vakavana asiana. Toimenpiteenä väkivaltaan ei tietenkään saa olla asiakkaiden eristäminen ja laitokseen pistäminen, vaan ratkaisukeskeinen ajattelutapa. Asiakas usein käyttäytyy väkivaltaisesti, koska hän voi pahoin tai hän ei osaa muuta tapaa toimia. Asiakasta tulee auttaa. Samoin väkivaltaa kohdannut työntekijä tulee saada aina ammattiapua.

 

Hoitajat kokevat niin paljon väkivaltaa työssään, etteivät sitä moni pystyisi uskomaan, ennen kuin tilanteen oikeasti näkee. Ammattikunta kokee epäarvostusta ihan kaikkialta, jopa toisilta terveydenhuollon ammattilaisilta. Kaivataan tietoisuutta väkivallasta ja päättäjille jonkinlaista aivotoimintaa, kiitos!

 

Pitkiä sairauslomia ja muutamia unettomia öitä. Henkinen väkivalta fyysisen väkivallan lisämausteeksi on myös arkipäivää. Olen hoitaja, koska se on kutsumusammattini, mutta työn vaativuuden ja kuormittavuuden kanssa palkka ei kulje käsi kädessä.

 

 

Ainakin sitä toivoisin, että jossain vaiheessa työskentelin psykiatrisessa ryhmäkodissa yksin yöhoitajana. Silloin pelkäsin muutaman aggressiivisen asukkaan vuoksi. Puhelin aina taskussa, että pystyi lukittautumaan tarvittaessa johonkin ja soittamaan paikalle poliisit. Tämä oli siis yksityinen pienkoti. Pelleillään työntekijöiden turvallisuudella vain säästösyistä.

 

 

Suuri ongelma yksityisissä hoitokodeissa. Toimin mielenterveyspuolella, ei työnantajan tukea, ei työnohjausta. Ongelmat lakaistaan maton alle koska johdon mielestä ongelmaa ei ole. Pitää kuulemma miettiä työpaikan vaihtoa jos ei suvaitse väkivaltaa ja ainaista solvaa.ista sekä seksuaalista lähentelyä.

 

On kyllä maailma muuttunut ja ihmisten kunnioitus avustustyötä tekeviä kohtaan. Vielä jos joku hyppii silmille niin kuolkoon sitten kotiinsa, kun kukaan ei uskalla kohteeseen mennä.

 

Koko ajan saa olla silmät selässäkin.

 

Hyvä ottaa puheeksi esim. hoitajien kohtaama väkivalta. Monilla olettamus, että mummot ja papat ovat herttaisia ja heiveröisiä. Välillä asia ei ole lähellekkään näin. Meidän osastolla taustalla usein pitkälle edennyt alzheimer.

 

Itse olen onnistunut pahimmat lyönnit väistämään ja selvinnyt lähinnä pienillä mustelmilla, lihaskivuilla ja naarmuilla. Kyseiset "pahoinpitelijät" ovat olleet sairautensa vuoksi aggressiivisia, eivätkä ole täysin tilannetta ymmärtäneet. Lähinnä turhautumista aiheuttaa se, ettei asialle oikein tehdä mitään lääkärien ja esimiehien toimesta, vaikka tilanteesta usein kärsii niin potilas kuin hoitajakin. Pelottavimmat uhkaukset tulevat kuitenkin usein omaisilta ja kohdistuvat hoitajiin vaikka nämä eivät päätöksiä teekkään. Näiden uhkauksien ja aggressiivisen käytöksen takia useinkin pelottanut tuleva työvuoro.

 

Joskus unohtuu, että sekavana huitova, dementiaa sairastavan ihmisen isku hoitajan silmäkulmaankin on työväkivaltaa. Sellainen jää helposti raportoimatta arjen tohinassa. Paremmin tulee raportoitua päihtyneitä käyttävien sekä mielenterveyspotilaiden tekemää väkivaltaa tai sillä uhkailua. En kuitenkaan koe oloani turvattomaksi töissä. Tilanteiden ennaltaehkäisy on kaikista tärkeintä. Meillä on aika toimivat järjestelmät, kameravalvonta, kaksi vartijaa ympäri vuorokauden, päällekarkaushälyttimet, ja tiimityön tuoma turva. Yksin ei mennä epäilyttäviin tilanteisiin. Myös väkivaltatilanteen jälkipuinti toimii hyvin.

 

Minkäs teet, potilaita on hoidettava, vaikka välillä olisi oma turvallisuus vaarassa.

 

Ollaan julkisellakin sektorilla päättäjille vain numeroita. Ei sen väliä miten selvitään, kuhan selvitään. Katkeraa.

 

Mustelmia löytyy ympäri kehoa aina työväkivallan takia. Aina on myös pieniä haavoja ja raapaleita kynsimisen jäljiltä, jotka tietysti tulehtuu hoitotyöstä johtuen. Useita kertoja on myös eri asiakkaiden hammaskartta koristanut ihoa. Eri lihasten venähtämisiä ja revähdyksiä sattuu myöskin usein. Pieniä aivotärähdyksiä sattuu silloin tällöin.

 

Omalla alallani kehitysvammahuollossa väkivalta asiakkaiden taholta on lähes arkipäivää. Kehitysvammaisten hoitajiin kohdistamasta väkivallasta ei juuri julkisuudessa näe keskustelua.

 

Opiskeluaikana sain eräässä terveyskeskuksen vuodeosastolla n 70-vuotiaalta mieheltä nyrkistä silmään koska en kerinnyt viemään häntä tupakalle. Hyväuskoisena opiskelijana yritin tilannetta selittää potilaan lähelle hakeutumalla ja empatialla, mutta vastaanotto asiaan oli nyrkki ja mustelma. Koulun vakuutus maksoi näön tarkastukset ja hoidot. Samalla osastolla toinen potilas tappoi toisen seuraavana vuonna.

 

Minua on myös kertaalleen uhattu puukolla ambulanssissa, tilanteesta selvisin ensimmäisellä asialla mitä käteeni autosta löysin, 40cm pitkällä taskulampulla jolla löin teräaseen pois. Ambulanssityöntekijöillä ja hoitohenkilöstöllä ei  ole lupaa tutkia potilaan tavaroita hoitotilanteissa, yllätykset ovat siis aina mahdollisia.

 

Suhtautuminen väkivaltaa kohtaan vaihtelee hoitoalalla suuresti eri paikoissa. Ensihoidossa väkivaltaa, aggressiivista käytöstä sekä fyysistä että sanallista, ei suvaita ja se tehdään heti alkumetreillä asiakkaille selväksi. Mutta minulle on jäänyt vaikutelma, että ainakin eräissä terveyskeskusten vuodeosastoilla hoitohenkilökuntaa kohtaan tapahtuva väkivalta on sallittavaa. Se ei aiheuta jatkotoimenpiteitä mitenkään. Minulle perusteltiin esim opiskeluaikana tapahtuvaa pahoinpitelytilannettani sillä että olin ärsyttänyt potilasta tahallani, kun en ollut tätä vienyt tupakalle kiireen keskellä. Tällä olisi kuulema välttänyt nyrkin. Omasta mielestäni tämä ajatusmalli on hieman väärä toimintatapa.

 

Potilaiden rajoittamista pelätään kaikin tavoin. Lääkärit ovat nihkeitä kirjoittamaan potilaalle sitomis- tai magneettivyölupaa (potilaan liikkumisen rajoittamista potilaan oman ja muiden turvallisuuden takia).Tuntuu että asenne väkivaltaan hoitoalalla on liikkunut hyväksyvämpään suuntaan, mikä ei palvele kyllä meitä hoitoalan ammattilaisia mitenkään. Liian usein tulee mietittyä onko tämä todella tämän arvoista.

 

Erityisluokanopettajat joutuvat työssään usein väkivallan kohteeksi. Suurimmaksi osaksi se on verbaalista: huutamista, solvaamista ja uhkailua. Välillä saadaan sitten osumiakin; potkuja, lyöntejä, raapimista, sylkemistä. Tästä kaikesta voisi selvitä helpommin, jos olisi saatavilla ammatillista työnohjausta. Tähän eivät rahat riitä kunnassamme. Työkavereiden niskaan ei aina voi eikä halua kaataa kaikkea, heillä kun on kaikilla omat kiireensä ja murheensa. Opettajista pidetään huonosti huolta.

 

Riittämättömyyden tunnetta, kyynistymistä, alanvaihdon harkintaa, käyntejä työterveyspsykologilla, uupumisen tunnetta, pelkoa ja stressiä, satunnaista unettomuutta, työmotivaation puutetta.

 

Ketään ei tunnu kiinnostavan, että työssäni joudun lähes päivittäin uhkailujen, huitomisten ja jopa lyöntien ja käsiksi käymisten kohteeksi. Asiaa on yritetty ottaa usein esille työyhteisön toimesta, mutta turvallisuuspäällikkö ja omat esimiehet vain kohauttelevat harteitaan ja toteavat sen kuuluvan työn luonteeseen (terveydenhuollon päivystys). Dementikkojen toimille ei mitään voi, mutta päihteidenkäyttäjien toiminta on jo liikaa.

 

Mustelmia ja kipeitä jäseniä. Joskus jopa menetettyjä yöunia. Valitettavasti kaikkeen tottuu ja turtuu, vaikkei pitäisi.

 

Hoidettavat saavat kyllä aina lyödä ja hoitajien pitää ottaa ne vastaan ilman valittamista. Todella kuormittavaa. Asia johon valitettavasti tottuu/turtuu ajan myötä, vaikka ei saisi. Itse olen kehitysvamma-alalla jossa väkivaltaa esiintyy jatkuvasti. Jotkut vanhemmat eivät välttämättä suostu myöntämään lastensa väkivaltaisuutta tai suhtautuvat siihen täysin välinpitämättömästi. Kun tulin raskaaksi, halusin siirtoa turvallisempaan työpisteeseen. Esimies suhtautui välinpitämättömästi, esimiehestä seuraava reagoi asiaan vasta kun uhkasin sairaslomalla. Lopulta siirron järjestämiseen kului useita viikkoja. En tänä aikana voinut auttaa työkavereita väkivaltatilanteissa tai hoitaa kaikkia asiakkaita.

 

Huumeet mukana joidenkin toisen asteen opiskelijoiden arjessa, tästä seuraa uhkaavia tilanteita opettajien ja opiskelijoiden suuntaan. Poliisi lähes voimaton tilanteessa, onneksi koulun säännöillä häiriköt on saatu kuriin eli erotettua oppilaitoksesta.

 

Ahdistusta, pelkoa, pälyilyä töissä, yksinolemisen välttelyä. Tapahtumien johdosta laitoin puhelinnumeroni salaiseksi ja olin myös aikeissa laittaa auton rekisteritiedot salaisiksi. Asun syrjäseudulla, myös kotiolosuhteita tuli mietittyä. Onneksi kotona iso, musta saksanpaimenkoira, se loi turvallisuuden tunnetta.

 

Töissä jatkuva väkivallan uhka, joka ei ole vähenemään päin, vaan päinvastoin. Turvatoimet eivät toimi aukottomasti, vaan yhteyden saaminen vartijoihin ja poliisiin on epävarmaa. Teen nyt jo osa-aikatyötä, mutta harkitsen vakavasti eläkkeelle jäämistä tämän uhkan vuoksi. Työmotivaatio kärsii, kun työnantaja ei pysty takaamaan turvallisuutta.

 

Tiettyjen oppilaiden kanssa tulee oltua hieman "varpaillaan". Toisaalta vanhojen asioiden miettiminen ja pohtiminen pitkällä tähtäimellä on turhaa ja saattaa aiheuttaaa enemmän pelkoa. Oppilaiden tunteminen auttaa paljon, helpompi "lukea" oppilasta ja hänen mielialojaan.

 

Mielestäni keskustelua opettajien ja koulunkäynninohjaajien kokemaan väkivaltaan pitää lisätä mediassa. Varsinkin välillä tuntuu, että keskustelua juurikin koulunkäynninohjaajien kokemasta väkivallasta ei ole vaan se keskittyy juurikin opettajiin. On kuitenkin iso joukko ihmisiä, jotka tekevät tärkeää työtä pienellä palkalla saamatta juurikaan kiitosta työstään.

 

On ihmeellistä, miten tiettyjen alojen työntekijöitä kohtaan tunnutaan sallivan väkivaltainen käytös. Miksi nollatoleranssi ei toimisi? Jos kaupoissa kaikki pienet näpistyksetkin ilmoitetaan poliisille, miksei tietoisia uhkailuja ja päällekäymisiä? Miksi moinen sallitaan? Miksi omaisuudensuoja tuntuu jälleen kerran paremmalta kuin henkilön, vaikka pahoinpitelyn kohteeksi joutumisen kustannukset ovat nopeasti paljon suuremmat. Tässä(kin) asiassa vallitsee outo kaksinaismoralismi.

 

Välillä on mietitty yhdessä sitä, miksi ketään pitäisi hoitaa pakolla? Jos ei halua hoitoa, niin kotiin vain. Ja jos haluaa tulla hoidetuksi, silloin pitää hyväksyä hoitoon tarvittavat keinotkin. Joihinkin tiloihin kun voi liittyä tajunnan häiriöt ja sekavuus.Toisaalta suuri osa hankalista tilanteista olisi helpommin ja turvallisemmin hoidettavissa riittävällä miehityksellä. Silloin myös niiden ehkäisy on helpompaa.

 

Tuokaa julkisuuteen niitä väkivaltatilanteita ja ongelmia joita koulunkäynnin ohjaajat kokevat erityiskouluissa kehitysvammaisten oppilaiden osalta.

 

Vaikka kaupunki muuten säästäisi, niin yksikössäni ei onneksi turvallisuudesta tingitä, vaan ylimääräistä henkilökuntaa on voinut palkata, kun asiakkailla on ollut levottomampia kausia, samoin kuin konsultoida haastaviin käyttäytymisiin erikoistuneita asiantuntijoita.

 

Omassa työssäni psykiatrisella alalla on vähättelyä, jos konfliktitilanteita tulee ja niissä et meinaa yksin pärjätä! Uskomatonta mutta totta, valitettavasti ajatellaan, että hoitajan käytös tai työtapa vaikuttavat tilanteiden puhkeamiseen.

 

Miten työvakivaltaan voi puuttua? Entä silloin, kun esimies ei uskalla tai viitsi puuttua siihen? Työkaverini on raskaana ja häntä eräs potilas löi kovaa vatsaan, onneksi seurauksia ei tullut, mutta miten toimia tällaisessa tilanteessa?

 

Työskentelen kehitysvammaisten parissa, ja ensi kuussa olen lähihoitaja (valmistun piakkoin).

 

Olen ollut töissä vähän yli viisi vuotta alalla. Työpaikassani on todella haastavasti käyttäytyviä asiakkaita ja väkivaltaa esiintyy tällä hetkellä melkein joka päivä. Asiakkaat ovat täysi-ikäisiä 18-30 -vuotiaita. Valvira on vienyt meiltä kaikki keinot kasvattaa ja kuntouttaa heitä itsemääräämisoikeuden varjolla. Valmistun tämän tai ensi kuun aikana lähihoitajaksi, mutta olen jo vakavasti miettinyt alan vaihtoa nimenomaan väkivallan vuoksi. Saman rahan tienaa kaupan kassalla paljon helpommin.

 

Kouluissa väkivalta on nykyään arkipäivää ja opettajia enemmän sen kohteeksi joutuu koulunkäynninohjaajat. Yritämme suojella muita lapsia ja joudumme itse näin kohteiksi. Ja vaitiolovelvollisuuden takia emme voi esim. varoittaa toisten lasten vanhempia heidän lastaan mahdollisesti uhkaavasta vaarallisesta lapsesta. Aggressiivisia lapsiakaan ei voi koulussa täysin eristää muista.

 

Hoitoalalla väkivalta on melkoinen tabu. Väkivalta voi olla mm. muistisairaiden kanssa päivittäistä: tulee ruhjeita, päälle syljetään, purraan, potkitaan ja löydään.

 

Joskus on esimies todennut vain, että "tähän työhön vain kuuluu se, että välillä saa turpaan." Asia on kyllä niinkin, mutta oma kokemukseni on se, ettei siihen puututa, tai työolosuhteita ei pyritä muuttamaan työntekijälle turvallisemmaksi. Pahimmillaan työntekijää syyllistetään siitä, että häneen on kohdistettu väkivaltaa. Väkivaltaa ei kuitenkaan tulisi koskaan hyväksyä, eikä varsinkaan syyllistää työntekijää siitä!

 

Koen melkein päivittäin työväkivaltaa (on se sitten henkistä tai fyysistä) ja sitä kokee jokainen meillä työskentelevä hoitaja, lääkäri tai vartija. Tavallaan asia on jo arkipäivää ja siitä on tullut liiankin hyväksyttävää. Nuorena hoitajana asian jaksaa vielä hyvinkin, mutta työväkivaltaa seuraukset näkyvät jo nyt myös vapaa-aikana. Kun olet yövuoron aikana ottanut kerran turpiisi ja asiakas on haukkunut luntuksi on työvuoron jälkeen aika puhki. Ainut mikä näillä palkoilla ajaa tekemään tätä työtä on mahtavat työkaverit ja se paljon puhuttu kutsumus.

 

Onko koulukoti kenellekään turvallinen työpaikka?

 

Lääkityksellä helpottaminen tuntuu olevan niin suuri paha ja tabu ettei se tule kysymykseenkään, jolloin hoitajat joutuvat olemaan edelleen nyrkkeilysäkkejä, ja sanotaan vain että 'ei voi mitään, ihminen on sairas ja toimi toisella tavalla jne', tekosyitä löytyy aina.

 

Se myös ihmetyttää kuinka tuntuu siltä että esim. hoitoalalla väkivalta työntekijöitä kohtaan tuntuu olevan paljon 'hyväksytympää' kuin esim. poliiseja kohtaan. Tarkoitan tällä sitä ettei seuraamukset siitä jos poliisia kohtaan käyttäydyt väkivaltaisesti on paljon suuremmat, hoitajalla yleensä nämä menevät olankohautuksella ja ikäänkuin todetaan 'sen kuuluvan ammattiin'.

 

Opiskellessani hoitajaksi ja nyt tehdessäni alan töitä huomasin erikoisen ja aika synkän suhtautumisen työväkivaltaan. Niin opettajat, työkaverit kuin muukin yhteiskunta tuntuu pitävän väkivallasta valittavia hoitajia "neiteinä". Kuin väkivalta nyt vaan olisi ok jos sen kohteena on hoitaja. Miksi? En yksinkertaisesti ymmärrä miksi hoitajaa saisi lyödä! Ja miksi hoitajat nielevät väkivallan työssään!

 

Haluaisin puhuttavan myös lastensuojelussa lapsilta aikuisille kohdistuvasta väkivallasta. Olen itse kasvattaja perhekodissa. Perinteistä on saada kuulla olevansa "vitun huora", jonka lisäksi minua on lyöty, purtu, potkittu, syljetty naamalle, raavittu, heitelty tavaroilla jne. Lasten käyttäytymisellä on syynsä ja ymmärrän useat raivokohtaukset. Pahinta onkin nähdä, miten pahaa oloa lapsi voi sisällään kantaa, että käyttäytyy niin. Jos kuitenkin väkivaltatilanteita on useasti ja omaa fyysisyyttä, yksityisyyttä ja persoonaa "raiskataan" lapsen osalta, on rakastaminen vaikeaa. Sitähän meidän kasvattajien työ on; rakastamista ja hyväksymistä. Työ itsessään vie voimia ja sitten mediasta vielä saa usein lukea pelkkää negatiivista omasta työstään osana lastensuojelua. Sekin tuntuu välillä henkiseltä väkivallalta meidän ammattikuntaa kohtaan. Pisteenä iin päälle yhteiskunnan arvostamattomuus. Onneksi olen itse oman ammatinvalintani saanut tehdä ja nautin väkivallan uhasta huolimatta työstäni. Paras kiitos tulee pienistä hetkistä.

 

Keskustele uutisesta 137 kommenttia

Millä eri tavoin työssä koettua väkivaltaa voisi vähentää? Miten esimerkiksi lakien, ilmapiirin ja eri alojen käytäntöjen pitäisi muuttua?

Siirry keskusteluun

Tuoreimmat aiheesta: Kotimaa

Pääuutiset

Kotimaa

Kyllästyitkö Suomeen ja ankeisiin työnäkymiin? Näissä maissa töitä todennäköisimmin löytyisi

Kyllästyitkö Suomeen ja ankeisiin työnäkymiin? Näissä maissa on töitä vaikka muille jakaa

Suomen naapurimaista Ruotsi ja Norja ovat perinteisesti olleet suomalaista työntekijää houkuttelevia maita. Työtä olisi työttömyysprosenttien valossa myös muualla Keski-Euroopassa ja jopa välimerellisessä maassa aivan Pohjois-Afrikan kupeessa. Kun meillä oli syyskuussa 2014 työttömyysaste 8,8%, on se esittelemissämme maissa noin viiden prosentin tuntumassa - jopa alle.

Tuoreimmat

Muualla Yle.fi:ssä