Aina, kun tapahtuu julkinen katastrofi, sydämessäni läikähtää epämääräinen innostuksen tunne. Oli kyseessä sitten euron kohtalonhetket tai yhteiskuntarakenteita horjuttava maanjäristys, tunnen outoa helpotusta.

Tämä alitajuinen tunteenpurkaus linkittyy niihin koviin pakkasaamuihin, jolloin ei tarvinnut mennä kouluun. Kuumeessa ei varsinkaan. Vesirokon sairastaminen oli elämäni parasta aikaa.

Kärsimys muodostaa poikkeustilan, jonka päähenkilö on itse kärsijä. Kukaan ei voi olla kärsijälle vihainen, kukaan ei voi syyttää häntä mistään, ei vaatia mitään. Kärsijä on kuningas. Parasta mitä ihmiselle voi tehdä, on naulita hänet ristille.

Toisinaan ristiinnaulitseminen on hoidettava itse, jos muut eivät tökeröyttään huomaa tehdä sitä. Siispä paukutan lukuisat ongelmani ja angstini tukevaksi, tutunmuotoiseksi lautarakenteeksi, lyön käsiin ja jalkoihin naulat ja asetun ottamaan ristilläni aurinkoa ja ihmisten myötätuntoa. Ongelma vain on se, että tämä jeesus ei vapauta synneistä eikä lupaa iankaikkista elämää. Tämä personal jesus vapauttaa vastuusta maailman ongelmiin ja antaa luvan olla kerrankin aivan helvetin itsekäs.

Vesirokon sairastaminen oli elämäni parasta aikaa.

Me kaikki olemme henkilökohtaisia jeesuksiamme. Itsekin olen huomannut roikkuneeni ristillä jo jonkin aikaa. Mutta vaivihkaa yritän tulla täältä alas ja kehotan muitakin tulemaan. En väitä, etteikö ihmisillä saisi olla vaikeaa, en suinkaan. Minusta masennus ja ahdistus ovat äärimmäisen terveitä tapoja reagoida hulluun maailmaan.

Silti tämä alituinen marttyyrius ja kärsimyskulttuuri johon olemme kasvaneet ja jota itse kasvatamme täytyy silloin tällöin kyseenalaistaa. Vilkaisu maailmanuutisiin kertoo että, me emme taida sukupolvena tietää raskaansarjan kärsimyksestä vielä niinsanoakseni jeesuksenperseen vertaa.

Että laitetaanpa ne vasarat ja naulat vielä työkalupakkiin odottelemaan myöhempien aikojen varalle. Ja tehdään jumalauta parhaamme että sinne ne myös jäävät.