Pommitusten kohteina olivat mm. satamakaupungit Hanko, Kotka ja Turku sekä Viipuri-Helsinki –rautatien varrella olevat paikkakunnat. Sodan edetessä pommikoneet painuivat yhä syvemmälle Suomeen, eikä edes Vaasa selvinnyt ilman pommitusta. Helmikuun aikana pommien kohteena olivat etenkin rautateiden risteysasemat, joiden vaurioita väsymättä korjanneet huoltomiehet saivat Mannerheimiltä sodan jälkeen erityiskiitoksen.

Tammikuun kuulailla keleillä neuvostokoneet iskivät suurin kymmenien koneiden muodostelmin mm. Rovaniemelle, Ouluun ja Lahteen. Kuolleiden siviileiden määrä jäi kuitenkin pommituslaivueiden kokoon nähden yllättävän pieniksi. Pommituksia tehtiin myös sotilaallisesti täysin merkityksettömiin pikkukyliin, kuten Somerolle, Korpilahdelle, Sauvoon ja Pyhännälle. Kovimman paineen alla kaupungeista oli Hanko, jossa koneet vierailivat tuon tuosta.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen lähestyessä pommituslentojen painopiste siirtyi Kannaksen rintamalle, jossa lentomäärät kohosivat nopeasti yli tuhanteen. Myös Kainuun kyliin ja kaupunkeihin hyökättiin usein, koska sitä kautta suomalaiset huolsivat Suomussalmen ja Kuhmon suunnan joukkoja. Rajuja pommituksia kohdistui myös rintaman takaosien risteysasemiin, joissa liikkui paljon sotilaita ja tavaraa. Sotatoimialueen ankarimmat pommitukset sai kuitenkin harteilleen Viipuri, jossa koneet kävivät 64 kertaa tuhoten rakennuksia perusteellisesti.

Huimista pommitusmääristä huolimatta siviiliväestö selvisi niistä suhteellisen vähin uhrein. Räjähde- ja palopommeja pudotettiin 690 paikkakunnalle yhteensä lähes 100 000 kappaletta. Hyökkäyksissä kuoli noin 950 ja haavoittui yli 1 800 suomalaista. Yhtä pommituksessa kuollutta kohti pudotettiin siis sata pommia.

Kotirintaman pommitukset herättivät suomalaisissa suurta katkeruutta, ja erityisen törkeäksi koettiin pommitusten yhteydessä siviileihin kohdistettu konekiväärituli. Pommitukset eivät kuitenkaan aiheuttaneet siviiliväestössä vastustajan toivomaa epätoivoa, vaan lujittivat taistelutahtoa ja päättäväisyyttä entisestään.