Sinänsä mukavaa, jos julkisuus, jota ihminen saa sairaudestaan, on positivista eikä negatiivista - jos kerran jompaakumpaa on pakko olla. Mutta minne hävisi intimiteettisuoja? Minne vaitiolovelvollisuus? Jos sinä päätyisit potilaaksi psykiatrisen sairaalaan, olisiko kiva ajatella, että jonakin päivänä minun oireeni ovat viihdettä kansalle? Ymmärtäisin, jos puhuttaisiin sata vuotta sitten kuolleesta ihmisestä. Tässä tapauksesta henkilön kuolemasta on vain reilut pari vuosikymmentä. Se, onko potilaan oireilu ollut kyläläisille iloa vai surua aiheuttavaa, on epäoleellista.

Ensimmäinen kommentoija (14:13) on oikeassa. Koska potilas on nukkunut pois vasta vuonna 1988, on kyseessä suhteellisen lyhyt aika intimiteettisuojan purkamiselle. Olisi hyvä, jos tietosuojavaltuutettu tms. tutkisi tapauksen.

Pitänee varmaan kirjoittaa ja allekirjoittaa jonkinmoinen suostumus tai valtakirja tämmöiseen jo eläessään ja ollessaan vielä suhteellisen selväpäinen. Vaikka kai ne on ne omaiset, jotka taas tässäkin astuu kuvaan mukaan loppupeleissä ja pystyy vaikuttamaan asiaan, vaikka henkilö itse olis päättänyt mitä. Voikohan omaisista ottaa eron tai irtisanoa ne :D

Ei tuo kovin pahalta oireyhtymältä vaikuttanut Kekkosen ajan Suomessa. Ajattele pikemminkin nykyajan poliitikkoja ja heidän "heilojaan". On ollut vaikka minkälaista pyrkimystä valtakunnan prinseksaksi. Entäpä itse poliitikot - eivät taida juurikaan kyetä ihmismäiseen vuorovaikutukseen. Pitää jutella passiivissa niitä näitä puolueen maineen ja brändin ylläpitämiseksi.

Diagnoosi voisi olla kakofobia, eräänlainen väärinsanomisen pelko.

Eniten huumoria ajatteleva ihminen tarvitsee sietääkseen niitä, jotka keskuudessamme edustavat kaikkein tavallisimpia ajattelutapoja. Niitä, joilla on yleisimmin jaetut ennakkoluulot ja muodikkaimmat, moitteettomimmat asennoitumistavat suhteessa itseensä, toisiin ja elämään.

"Hullut", uskossaan ahdasmieliset ja muut yhteiskunnan marginaalien asuttajat ovat täydellisen rakastettavia ihmisiä verrattuna niihin kulttuurimme tyhmyyden ja sokeuden vahvimpiin kivijalkoihin, jotka eniten ja uskollisimmin "ovat sellaisia kuin kuuluukin olla", ajattelevat "niin kuin ajatellaan" ja halveksuvat kaikkia normeista ja muodeista poikkeavia elämänasenteita.

Autuas ja onnellinen se, joka osaa nauraa heille ja heidän arvojensa mukaiselle mielikuvitusmaailmalle. Siis sille, jota yhdessä asutamme.

"Miltei me kakki eletään epärealistiessa mielikuvitusmaailmassa ... "

Totta. Monet uskovat esimerkiksi nykyisen kulttuurimme arkiseen ja maalliseen maailmankuvaan. Siihen, johon kuuluvat elämää tuhoisasti manipuloiva tiede "realismeineen", ihmisiä sairastuttava ja nihiloiva kilpailutalous "kasvukehityksineen" sekä käsitys tästä omasta, uljaasta todellisuudestamme ainoana ja kaikkinaisena todellisuuden ja historian mittana.

Komedia alkaa ihmisten tajutessa, että maailmankuvamme kaikkineen on yksi pieni aikaan heittynyt kärpäsenjätös (tai -aivopieru, miten haluattekin).

Hymyilkää makeasti ja äänekkäästi.

Mielestäni tämä on hyvin positiivinen kuvaus psykiatrisesta sairaudesta ja siitä miten paljon iloa ja hyvää mieltä voi sairaskin ihminen tuottaa , ehkä nykyään liikaakin oudoksutaan erilaisuutta.

Tietysti nimen ainakin olisi voinut muuttaa intimiteettisuojan vuoksi ! Mutta luulen tämän olevan enemmänkin opettavainen tositarina ja toivon että ihmiset oppisivat hyväksymään erilaisia ihmisiä enemmän, kun tuodaan julkisesti esille tällaista elämää !

Hei nyt oikeesti. Ono tää maa tosiaan mennyt tähän, että vaikka tarina ja henkilökuva olisi positiivinen ja tässäkin tapauksessa vainajan arvoa kunnioittava, niin ensimmäisenä on joku nihkeilijä valittamassa ympäristöministeriöön, hallinto-oikeuteen, pyöriäistarkkailijalle, tasa- tai tietosuojavaltuutetulle tms instanssille nyt tilanteesta riippuen. Pääasia että saa valitella. Ei voi todeta kuin 50% virkamiehistä jos niiden olemassaolon oikeutus on tätä tasoa.

Kyseessä on hyvä juttu, tuskin horsmaa pukkaava prinsessa pistää pahakseen, ja sukulaisiltakin on luvat kyselty. Älkää nyt heti pilatko tätäkin jollain lässytyksellä. Minä ainakin tutustun mieluummin oikeisiin ihmisiin ja tarinoihin, kuin johonkin sinnepäin fiktioon. Totuus on tarua ihmeellisempää.

Ei kuitekin ole niin, että aina joka ttapauksessa ihmiset puhuvat toisistaan, halusis ao. henkilö sitä sitten tai ei halua. Eikö tämä intimitetti suoja ajattelu tule vähän myöhässä, kun ko. henkiöstä on patsa olemassa Kellokosken sairaalan alueella. Patsasta ei olisi jos ei oli kaikkea muut mitä tähän ao. henkilöön liittyy, vuorovaikutusta aikalaisten kanssa ja kommunikointia eri tilanteissa. Eikö tämän ole tilanne, jossa ihmisen mielen mietteet tulevat positiivisesti esille ja tavalla joka voi laventaa kanssa kulkijoiden ymmärrystä jos ovat varustetut suppeilla tiedoilla henkisistä sairauksista.

Samaa mieltä ensimmäisen kommentoijan (14:13) kanssa. Ei pidä unohtaa, että kyseessä on ollut vakava sairaus, mikä yleensä tuottaa valtavaa kärsimystä asianomaiselle ja hänen läheisilleen. Sukulaisten hyväksyntä ei mielestäni riitä; pitäsi saada hyväksyntä henkilöltä itseltään tai tässä tapauksessa odottaa vielä muutama vuosikymmen. Vähintä mitä tämän elokuvan kohdalla voidaan tehdä on kohdistaa tuotto mielenterveyshuoltoon.