Tuo on minun sieluni soitin, ajatteli posetiivari Markku Savijärvi nähdessään Kuopiossa 1980-luvulla Vexi Poutiaisen soittavan posetiivia. Soitinta, jota ovat soittaneet kerjäläiset toreilla ja aitovierillä, hengenmiehet kirkossa, mutta se on soinut myös klassisesti oopperassa. Savijärvi tekee sen reinot jalassa, hattu päässä ja suu hymyssä.

- Isäni kertoi, että sinne se Kuhmoisiin tuli ja alkoi soittamaan. Sillä sai sitten ruokaa ja yösijan, kertoo Markku Savijärvi, joka valmistautuu parhaillaan Hämeenlinnassa elokuun toisena viikonloppuna järjestettävään Posetiivi Festivaaliin.

Seremoniamestarina toimiva Savijärvi on kerännyt soittimellaan rahaa satojatuhansia euroja uransa aikana, pääasiassa hyväntekeväisyyteen.  Suomessa on vain 15 posetiivaria, eikä enempää taida mahtuakaan.

- Jos kysyntää olisi, soittajiakin olisi enemmän. Meitä on viisitoista ja lyömme Ruotsin helposti, koska siellä on vain neljä soittajaa. Tämä on sopiva määrä, saamme kaikki keikkoja sopivasti.

Jotenkin soittimen henkeen sopivasti festivaalilta ei edelleenkään soittajille rahaa kovin isosti irtoa, sillä kaikki konsertit ovat ilmaisia. Vaikka asusteet ovat Euroopasta tulevilla soittajilla koreat, juomalaulut soivat ja iloa virtaa, silti siinä on palanen reppanaa. Suomalainen palaa ajatuksissa kauhtuneen näköiseen kerjäläiseen jolla ei ollut varaa kunnon vaatteisiin, mutta hän toi paljon iloa. Posetiivari on sielunhoitaja ja hyväntuulen tuoja. Siksi posetiivarin on oltava yhtä reikänauhansa ja soittimensa kanssa. 

- Soitin tarvitsee ihmisen sielun, ennenkuin se soi kauniisti. Olen nähnyt posetiivareita, jotka eivät kuulosta oikealta. Ihmisen rooli on ehdottoman tärkeä kontaktin luomisessa. Pitää olla halu luoda kontakti toiseen ihmiseen, innostunut ja vihkiytynyt asialle. Hymy, ote, rytmi ja yhteys toiseen ihmiseen, silloin kaikki on hyvin.

Ilmeeltään vakava, mutta äärettömän positiivinen

El Reino ihailee keskieurooppalaisia kauniisti pukeutuneita soittajia. Reino-asu kalpenee, kun saksalainen tulee isosti koreillen posetiivin pillit soiden, näyttävästi väen tanssiessa. Suomalainen posetiivari tulee reinot jalassa, kolmipyörällä ajaen kadun kulmaan ottaen tilan haltuunsa.

- Jyväskylän kaupunki täytti tasavuosia. He pyysivät kaupungintalon aulaan soittamaan.  En päässyt yhtä kappaletta puoleen väliin, kun sihteeri tuli kannat kopisten luokseni. Eikö sitä voisi soittaa hiljempaa, kun kaupunginjohtaja ei kuule onnitteluja. Sanoin, että tässä on kuule vain on ja off. No, sitten löydettiin siivouskomero, joka toimi sordiinona.  Siellä soitin sitten seuraava kolme tuntia.

Suomessa soi Pikku-Pietarin piha, Ruotissa Peppi Pitkätossu ja Keski-Euroopassa juomalaulut. Posetiiviin saa tilattua mita haluaa, mutta mikä tahansa ei käy.

- Klassisestakin löytyy hienoja kappaleita posetiiville, esimerkiksi Mozartia. Saksalaiset suosivat iloisia duurivoittoisia juomalauluja. Sieltähän nämä ovat kotoisinkin. Nykymusiikin uudet jutut eivät kyllä yleensä istu hyvin. Pitää olla erikoisuuksia. Abba sopii jostain syystä hyvin, Savijärvi yllättää.

Suomalaisesta musiikista jopa Irwin on posetiivisoitu.  Itseasiassa kauhtuneen reppanan, heinähattumusiikin ja C-duurissa soivan yleiseurooppalaisen ilomusiikin väliin mahtuu kaikki tarvittava.

- Me muistamme sen kerjäläisen, kauhtuneen reppanan. Chaplin on paras malli tälle, ilmeeltään vakava, mutta mieleltään äärettömän positiivinen.