Vanheneminen on väistämätöntä, ihanaa ja pelottavaa.

Väistämättömäksi vanhenemisen tekee ajassa olevaisen kulku, mitä ei voi pysäyttää millään vippaskonsteilla. Ihanahkoa vanheneminen on kaikenlaatuisen elämänkokemuksen karttumisen vuoksi. Pelko tulee siitä, että vanhuus ei ole nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassamme arvostettavaa.

Kun kuuntelee lähipiirissä ja julkisuudessa juttuja vaippoihinsa ja yksinäisyyteensä hyljätyistä vanhenevista ihmisistä, pelottaa jo nyt, vaikka matka vanhuuteen on vielä pitkä. 

Pelottaa jo nyt, vaikka matka vanhuuteen on vielä pitkä. 

Niinkö minullekin sitten käy, omat lapset tai lähipiiri hylkäävät, vierittävät kaiken hoito- ja hoivavastuun kunnalle ja valtiolle, vaativat viranomaiselta seuranpitoa, ruokkimista, kävelyttämistä, puhumista.

Sättivät, kun viranomainen ei kerkeä puhumaan, huolehtimaan tai pitämään vanhenevaa läheistä ylipäätään ajattelevana, tuntevana ja osaavana ihmisenä.

Rypyt naamassa ja kankea keho eivät välttämättä tarkoita sitä, että ihmisen ymmärryskyky olisi hiipumassa tai toimintakyky olematon.

Kesällä olin mukana eräässä keskustelutilaisuudessa, jossa pohdittiin niin sanotun kolmannen elämän mahdollisuuksia, aikaa +65. Satapäisen, elämänsä jälkipuoliskolla olleen yleisön viesti oli se, että kaikenlainen tekeminen edelleen maistuu, työnteosta vapaaehtoistyöhön.

Eläköitymisen jälkeen ikääntyvät eivät todellakaan halua ryhtyä odottamaan vuodepaikkaa hoitolaitoksessa vaan tehdä asioita, jotka aikaisemmin ovat jääneet tekemättä. 

Eläköitymisen jälkeen ikääntyvät eivät todellakaan halua ryhtyä odottamaan vuodepaikkaa hoitolaitoksessa vaan tehdä asioita, jotka aikaisemmin ovat jääneet tekemättä.  

Keskustelutilaisuudessa painotettiin, ettei tarvita enää yhtään tutkimusta, selvitystä tai innovaatiokilpailun tulosta todistamaan sitä, mikä on päivän selvää tutkimatta, selvittämättä ja innovoimatta: ihminen on sitä terveempi, vireämpi ja toimintakykyisempi mitä enemmän hänellä on tekemistä ja ystäviä.

Ihminen viihtyy yleensä hyvin kotonaan, tekee asiat mieluiten itse, tarvitsee puhekaveria, lenkkeily- tai jumppaseuraa, apua ruoanlaitossa tai siivoamisessa, kukkapenkkien laittamisessa, kaupassa käynnissä, ihan tavallisissa arkiaskareissa. 

Yli 65-vuotiaiden ikäluokassa löytyisi auttajia autettaville, kunhan joku ymmärtäisi pyytää ja organisoida.