Onni ja Kalevi Suuronen ajoivat surmanajoa 40 vuotta. Kun miehet lopettivat, kaikki on mennyt huonompaan suuntaan. Surmanajossa parasta oli tietoisuus, että tynnyrin reunalla saa pelätä mutta kotona ei tarvitse. Surmanajajat muistuttivat, että kuolema on uhka ihmiselle. Yksikin väärä liike ja se on siinä. Sekä lasten että aikuisten tutina loppui kuitenkin kotimatkalla ja kotona kaikki oli hyvin. Pulssi tasaantui ja pulla tuoksui. Surman tuoksut jäivät pytyn uumeniin.

Perhehurma tuntuu nykyään vaikealta saavuttaa. Sellainen hurma, jossa kaikilla perheenjäsenillä on turvallinen ja tasaisen mukava olo. Syitä on vaikea listata. On kestovaipat, vain hermo ei kestä. Vanhemmat ovat koko ajan angry birdsejä. Pahaa oloa on paljon ja lapset joutuvat yhä useammin tuskan katalysaattoreiksi. Lapset ovat puhdasta tunnetta. Niiden kautta voimme loukata itseämme ja toisiamme tehokkaammin kuin mitenkään muuten. Miten kypsymätön tämän ajan ihminen onkaan. Se on neuvottomampi kuin taapero. Vaarallisempi kuin Kolmårdenin susi.

Jos katsoo ulkopuolelta, perhehurman pitäisi olla mahdollinen. On tutkinnot, tilava koti ja harrastukset. Raha riittää useimmilla monipuoliseen ruokavalioon ja haluttuihin lomamatkoihin. Lapsille ostetaan mitä ne haluavat ja itselle kaikki. Silti tulee tyhjä ja tuskainen olo. Väsymys kaikkeen on aikamme pelottavin mörkö. Tässä ajassa on jotain joka sairastuttaa mukavia ihmisiä.

Jotenkin omien tunteiden säätely, ja sen puute, näyttää estävän monen perheen perhehurman. Perheellä ei ole yksinkertaisen kivaa, kun sen jäsenellä tai kahdella on tulppa sielussa. Omat tunteet pakkautuvat katkeraksi linimentiksi jonnekin piiloon. Itsekkyys, riittämättömyys ja välinpitämättömyys synnyttävät nopeasti ilottomuuden verkon, johon kaatuneena voi hukkua – ja hukuttaa näköjään muutkin.

Meihin kohdistuu paineita sisältä ja ulkoa. Työelämän paine lähenee painajaista. Juuri kun tulee satulatuolissa flow, pitääkin keskittyä välitilinpäätökseen. Mitä jää viivan alle? Mitkä ovat tulokseni täällä ja mitkä ne ovat kotona? Puolisotkin ovat oppineet vaatimaan toisiltaan venymistä ja sankaritekoja. Koti ei ole vain koti vaan puuhalandia, jossa pitäisi olla myös täydellinen. Perheen yhteinen ylpeys vaatii raatamista ja komeita kulisseja. Mitä ajattelee mies, kun lainaa on 300 000 euroa ja sydämessä sivuääni? Kun talosta tuli täydellinen, mutta itsestä ei tule.

Perhehurma on ollut olemassa. Semmonen arjen ilo ja keveys. Sitä näkee vielä 90-luvun amerikkalaisissa koko perheen elokuvissa. Jostainhan se on sinne keksitty. Ja jotain sieltä voisi opiskella. Kun tulee töistä kotiin, ehkä olisi hyvä tervehtiä, jopa iloisesti, muita perheenjäseniä. Jospa ei ensimmäisenä valittaisi tuskaa ja haukkuisi työpaikkaansa. Oppisiko sitä vielä suutelemaan intohimoisesti puolisoaan ja halaamaan tunteella? Tärkeintä olisi katsoa omia lapsiaan silmiin ja puhua. Sille on helppo olla tässä maailmassa paha, jota ei katso silmiin.

Paitsi että meillä on tunnekartta väärinpäin, niin meiltä suomalaisilta tuntuu puuttuvan nöyryyttä. Nöyryyttä elämän edessä. Olemme niin tehokkaita ja ratkaisukeskeisiä, että me luulemme osaavamme tehdä kaiken itse. Oma sairas ylpeys ja häpeän pelko estävät jotenkin meitä nöyrtymästä ja kasvamasta. Jos on hätä, pitää lorauttaa itku ja pyytää kättä toiselta ihmiseltä. Pitää suojella elämää.

Nöyrtyminen tosiasioiden edessä auttaa. Tänne tullaan alasti ja itkien ja jos on ongelmia, niin sillä selviää että on ihmisiksi ja jatkaa elämää. Vaikka menisi puoliso, Mersu ja täydellinen huoltokirja.

Nöyryys on kaunista. Katsokaa Onni ja Kalevi Suurosta. He olivat surmanajajia. Flirttailivat kuolemalle ja tihensivät pelosta melkein myytävää nestettä. Mutta he eivät koskaan uhonneet ja uhkailleet. He olivat kilttejä miehiä, jotka yrittivät salaa opettaa meitä. Kun pelko väistyy, tulee rakkaus. Ja koskaan ei ole liian myöhäistä rakastaa. 

Maallikkosaarnaaja Maasola