Lueskelin Lontooseen valittujen urheilijoiden listaa. Tunnistin vaivoin kolme nimeä. Ampujan, purjehtijan ja maratoonarin. Tässä maassa osataan evoluution tässä vaiheessa ammuskella, paeta yksinpurjehdukselle tai juosta yksinäisyydessä loputtoman pitkiä metsätaipaleita. Erityisesti olen ihmeissäni suomalaisten keihäänheittäjien vaisuudesta. Mihin se taito hukattiin? Hiirikäsikö halvaannutti pikkulihakset nuorisomme kämmensyrjästä?

Olympialaisten miesten keihäänheiton a-raja on 82 metriä. Tätä hakatessani kukaan kotimainen ei ole sitä tällä kaudella ylittänyt. Mannio on metrin päässä. Pitkämäen heitot alkavat seiskalla. Kun ehti jo tottua aikoinaan siihen, että heittäjämme hivuttelevat yhdeksääkymppiä, niin nyt on katseella asettelemista jotenkin luontevasti sinne 80 metrin alapuolelle. Keihäs ei lennä. Taustalla on isot asiat.

Keihäs on pelehtimistä polttavan kivun kanssa. Vauhdinottoradan päässä pelottaa ja pierettää. Koneesta olisi saatava kaikki irti muutamassa sekunnin kymmenyksessä. Keihäs pitäisi saattaa matkaan alkukantaisella mielipuolisuudella. Sillä samalla jolla esi-isämme piirsivät metsässä ilmaan illan kolmen ruokalajin lihapainotteisen menun nälkäiselle pesueelleen. Takkutukkainen masterchef ei säästänyt mitään lihaa. Vähiten omaansa.

Käänheitto näyttää tulleen, ainakin Suomessa, lajina tiensä päähän. Keihäänheitto on muinaisjäänne. Sitä taitoa, niitä lihaksia ja liikeratoja, ei tarvita missään muualla elämässä. Juoksemista me tarvitsemme. Se vähentää stressiä ja kohentaa aerobista kuntoa. Yksinään tuntien jolkottelu on tämän kiireisen ajan luomumeditaatiota. Mutta kepin viskominen olkapää rusahdellen ei palvele mitään. Se vain sattuu ja turhauttaa. Syvä motivaatio hukkuu väkisin, vaikka valmentajat psyykkaisivat kuinka ja esittelisivät omia mitaleitaan ja kiiltokuviaan Rautavaaran ajoilta. Mieli tekee lannistavan takatuulen, vaikka emme sitä myönnä.

Ampuminen on keihään heittämistä helpompaa. Suomalainen lapsi ampuu paljon, heti kun peukalo-etusormi-motoriikka on kehittynyt. Isi laittaa tietokonepelin päälle. Miettikää miten paljon lapsemme ampuvat kolmen ja seitsemäntoista ikävuoden välissä. Joka päivä neljä tuntia, Jouluaattoa ja Juhannusta lukuun ottamatta. Siinä kasvava ihminen oppii miten ammutaan, miten otetaan ennakko ja luulot pois. Kun etusormea nytkäyttää, heti tapahtuu. Tulee osuma ja onnistuminen. Tulee tyydytys. Laitapa siihen oikea keihäänheitto rinnalle. Ensin pitäisi treenata liikerataa muutama vuosi, tuhista tuskasta ja odottaa ihmettä. Älkää kysykö miksi olympiaedustajamme menestyvät ammunnoissa eikä keihäässä.

Kun keihäänheitto on fossiilinen jäänne, niin miksi me edelleen haaveilemme keihässankareista? Miksi työnnämme olympiakomitean rahoja lajiin, joka on lähtökohtaisesti niin tuskainen, että kohtuun sattuu? Eihän kukaan yritä kouluttaa saimaannorpistakaan pikajuoksijoita.

Me hellimme keihästä, koska haluamme sisimmässämme elää menneessä. Olemme maailman nostalgisin kansa. Jokainen historian keihässankarimme on pumpannut meihin ylpeyttä. Usein vääränlaista, mutta kuitenkin. Potenssi on lujittunut, ainakin mielikuvatasolla. Pienelle maalle on ollut eduksi helliä ajatusta, että tässä savisessa maassa elää geeneiltään ylivertainen kansa. Miehiä (ja naisiakin), jotka tarvittaessa ja pienestä yllykkeestä näyttävät muille räjähtävän voimansa. Tällä heitolla kaatuisi keskikokoinen mammutti ja niillä sillä kaatuu muutkin uhkaajat. Emme suosittele haastamaan.

Keihäs on matkamuisto menneisyydestä. Hankala kulettaa, niin kuin parhaat matkamuistot ovat. Keihäs on samasta katalogista kuin maitolaiturit, myymäläautot ja Esson pajatso. Keihäs oli ennen kännykkää. Sitä pojat näpräsivät kun kansakoulun harmonin hajusta ulos pääsivät. Keihäs kertoo meille ajasta jolloin miehet oli miehiä ja naiset naisia. Sitä ei voi olla kaipaamatta! Silloin bensan haju oli hyvä haju. Jossain lauloi Olavi Virta tai nuori Kari Tapio. He eivät olleet televisiosta tuttuja vaan laulustaan.

On ihan hyvä kaivata vanhoja. Ne opettavat. Olisi edelleen parempi kilvoitella siinä kuka heittää pisimmälle, kuin siinä kuka ampuu eniten. Lapset on laitettava ulos. Niin paappa olisi tehnyt. Ja jos Pitkämäki tai mannekiini Haatainen nyt heittää tänä kesänä sen ysikymppisen, niin sanokaa, että mitä minä sanoin.