Suomen tykistöaselajin isäksikin mainittu eversti Vilho Nenonen oli jo vapaussodan jälkeisinä vuosina huolissaan Suomen tykistön tilanteesta ja esitti sotaministeriölle toistuvasti pyyntöjä armeijan tykistön vahvistamiseksi. Pieniä parannuksia vuosien mittaan saatiin, mutta pääosin pyynnöt kaikuivat kuuroille korville. 1930-luvulla keskustelu tykkien vähyydestä ja vanhanaikaisuudesta jatkui, mutta merkittäviä parannuksia tilanteeseen ei saatu poliitikkojen edelleen hangoitellessa kalliita hankintoja vastaan.

Talvisodan syttyessä marraskuun lopussa 1939 Suomen armeijalla oli 748 tykkiä. Niistä 315 oli vuodelta 1877 olevia jäykkälavettisia, hankalasti käsiteltäviä tykkejä. Ylimääräisissä harjoituksissa huomattiin, ettei tykkejä riitä kaikille ja mm. 9. divisioona jäi kokonaan ilman. Lisäksi suomalaisten tykkien kantama oli lyhyt, mikä vaikeutti patteristojen tulen keskittämistä ja esti selvästi pidemmälle ampuvan venäläistykistön häirinnän lähes kokonaan.

Suomalaistykistön suurin ongelma oli kuitenkin karmaiseva ammuspula. Lukemattomia olivat ne kirosanat, joita etulinjassa vuodatettiin tilanteen takia. Suuretkin panssariosastot ja jalkaväkijoukot saivat usein rauhassa valmistautua hyökkäykseen ilman suomalaistykistön häirintää. Marraskuun lopussa Suomen kenttätykistöllä oli yhteensä 280 000 laukausta, kun venäläistykistö ampui yhtenä kiivaana taistelupäivänä noin 230 000 kranaattia. Helmikuun alun taisteluissa Summan lohkolla Neuvostoliiton 7. Armeijan tykistö ampui parhaana päivänään 150 000 laukausta, vastassa olleen suomalaisen 3. Divisioonan yltäessä parhaimmillaan noin 3 300 kranaattiin päivässä.

Pieniä, mutta tehokkaita iskuja

Suomalaisen ja venäläisen tykistön taktiikat erosivat toisistaan selvästi. Suomi pyrki keskittämään usean patteriston tulen samalla paikkaan, jolloin pienelle alueelle saatiin hetkellisesti kattava peitto.

Venäläiset käyttivät pääosin tulivyöryä, jota käytettiin jo I maailmansodan kentillä. Tulitus alkoi vastustajan etulinjan edestä ja jatkui etukäteen määrättyjen viivastojen mukaan takamaastoon. Tulivyöryssä tulta siirrettiin 200 – 400 metrin välein olevien perusviivojen ja 100 metrin välein olevien väliviivojen avulla. Tulitus oli kaavamaista ja yhdelle hehtaarille minuutissa ammuttu kranaattimäärä vaatimatonta verrattuna suomalaiseen malliin. Venäläiset kehittivät kuitenkin taktiikkaansa sodan jatkuessa ja ammunnan tarkka valmistelu sekä tähystys yleistyi.

Suomalainen tykistö teki kuitenkin raihnaisilla resursseillaan sen minkä pystyi. Suomalaiset tykkimiehet esikuntineen olivat taidollisesti ja taktisesti venäläisiä edellä. Tykistötuleen tottumattomat neuvostojoukot olivat hyvin arkoja yllättävälle suomalaistulelle, ja moni hyökkäys tyrehtyi tarkasti valmistelualueelle ammuttuun pieneenkin tuli-iskuun. Suomalaisten tykistöasemat olivat lyhyen kantamansa vuoksi jatkuvasti venäläisten ulottuvilla, mutta puna-armeijan huonon tiedustelun vuoksi hyvin naamioidut suomalaispatterit joutuivat harvoin tulituksen kohteeksi. Suomalaisten tykistön tilanteen tietäen venäläiset eivät viitsineet edes naamioida omia asemiaan.

Talvisodan karvaista kokemuksista kuitenkin opittiin ja Moskovan rauhan aikana tykkikalustoa vahvistettiin ja organisaatioita muokattiin. Jatkosodan alkaessa työ oli yhä kesken, mutta sodan kuluessa tilanne koheni jatkuvasti. Kannaksen torjuntataisteluissa kesällä 1944 suomalaisella tykistöllä olikin ratkaiseva merkitys puna-armeijan suurhyökkäyksen pysäyttämisessä.

Lähde: Jyri Paulaharju. Kenttätykistö talvisodassa. Sotahistoriallinen aikakauskirja 19/2000