Kaivosteollisuus on kautta vuosien ollut ympäristökeskustelun ytimessä.

Suomessa on kohistu Lemmenjoen konekaivajien lietevesistä, kun rumpuseulojen läpi virrannut vesi samensi kansallispuiston läpi virtaavan joen. Kittilän ja Sodankylän kultakaivosten perustamisen aikoihin puolestaan väiteltiin syanidin käytöstä kullan erottamiseen kivestä.

Nyt otsikoissa on Talvivaara. Kainuun jättimäinen avolouhos, jossa omintakeisella liotusmenetelmällä tuotetaan nikkeliä. Menetelmää testattiin kesän lämmössä ja talven pakkasissa, mutta ilmeisesti liian vähän.

Tutut arvot jälleen vastakkain

Talvivaaran tuotannon käynnistyminen teollisessa mitassa on paljastanut pahoja puutteita päästöissä. Kaivoksen toiminta on nyt viranomaisten tutkittavana. Heidän päätöksistään saattaa riippua myös Suomen koko kaivosteollisuuden tulevaisuus.

Jos Talvivaaran toiminta rajoitetaan, voi raskaasti velkainen yhtiö joutua sulkemaan koko louhoksen ja ajautua konkurssiin. Ei välttämättä vuodessa tai kahdessakaan, mutta heikosti kannattava yhtiö ei kestä kauan, jos tuotantoa ei saada kasvatettua.

Talvivaara ei suojaa tuotantoaan nikkelin hintojen heilahteluja vastaan ja on siten erittäin haavoittuva hintakeinottelulle. Kaikki liikevaihdon kasvamista haittaavat seikat ovat yhtiölle myrkkyä.

Talvivaaran konkurssi nostaisi välittömästi keskustelun siitä, että ympäristönsuojelijat kaatoivat miljardi-investoinnin ja veivät työn sadoilta.

Sinänsä asiassa ei olisi mitään uutta; muistammehan esimerkiksi Vuotoksen ja loputtoman väittelyn ydinvoiman rakentamisesta. Kaikissa näissä vastakkain ovat ”kovat” arvot, kuten työllisyys ja kansantuote, sekä ”pehmeät” arvot, kuten luonnonsuojelu.

Tulevaisuus on kivissä

Lapissa avaamista vailla on Kevitsan kaivos. Soklin fosforikaivostakin Savukoskella haikaillaan vihdoin tuotantoon. Lisäksi Sodankylästä on löydetty – Natura-alueelta tosin – huiman iso nikkeliesiintymä. Muitakin virityksiä on etupäässä Pohjois- ja Itä-Suomessa.

Jo ennen tätä viimeisintä Sodankylän löydöstä Suomen mineraalistrategian taustaselvityksissä laskettiin, että uusien kaivosten perustaminen loisi noin 7 000 uutta työpaikkaa ja toisi kerrannaisvaikutuksineen 2,5 miljardin euron verran rahaa kansantalouteen vuosittain.

On jotenkin paradoksaalista, että Suomen tulevaisuus on – Nokia-klusterin kompuroidessa – yhtäkkiä kiinni maan kuoren kivissä. Siinä raa’assa, likaisessa ja meluisassa työssä, jota arvometallien repiminen kivestä on.

Mikä on kaivosteollisuuden kokonaisetu? Tätä ydinvoimalaista lainattua termiä joudutaan punnitsemaan, kun mietitään, mitä ollaan valmiita uhraamaan kansantuotteen ja työpaikkojen puolesta.

Asiat eivät välttämättä ole toisilleen vastakkaisia, mutta harvoin näitä riitoja ratkotaan win–win-pohjalta.