Suomalaisten laulujen kirjoa pohtiessaan, huomaa nopeasti, että suomalainen perusvire heijastuu voimakkaasti suomalaisten lauluntekijöiden ja sanoittajien tuotantoon. Lapin kesä, Päivänsäde ja Menninkäinen, Satumaa, Albatrossi, Syksyn sävel, Tuhansien murheellisten laulujen maa ja monet muut suomalaisten suursuosikit ovat mollivoittoisia ja tihkuvat melankoliaa.

- Suomalainen perusvire nyt vaan taitaa lipsahtaa sinne melankolian puolelle. Se juontaa juurensa jostain syvältä kansan luonteesta, pohtii sanoittaja ja tuottaja Ilkka Talasranta, joka on Biisikärpänen -ohjelmaa tuottaessaan perehtynyt yli tuhanteen suomalaiseen lauluun.

- Melankolialla on suomalaisessa musiikissa pitkät juuret - eihän sitä voi edes kuvitella, että tangoa voisi vetää uskottavasti duurissa, vaikka Reino Helismaa aikoinaan tekikin duuripohjaisen parodiatangon. Toivo Kärkikin evästi aikoinaan nuorta Juha Vainiota sanomalla "Duuri on fani, mutta molli on mani", jatkaa Talasranta.

Suomalaista melankoliaa pohtiessa alkaa samalla miettiä sitä, voiko iloinen suomalainen taide olla uskottavaa, vai onko vakavasti otettavan taiteilijan aina ryvettävä pohjamudissa ja luodattava elämän pimeitä puolia ja vaikeuksia?

- Kyllä tässäkin vinha perä on ja sama perinne jatkuu edelleen. Voiko kukaan edes kuvitella iloisesti hymyilevää ja kirkkaan heleisiin väreihin pukeutuvaa metallibändiä, jonka musiikkikin olisi iloisen raskasta? Mollivoittoisuus ja vakavuus saattavat osin johtua myös luterilaisesta perinteestä, jossa kaikenlaista ilakointia ja kevytmielisyyttä katsottiin pahalla, analysoi Talasranta.

Naapurissa kaikki on toisin

Suomi oli pitkään Ruotsin vallan alla, mutta ruotsalainen positiivisuus ei tarttunut suomalaisiin. Ero näkyy myös kuvataiteessa - suursuositun ruotsalaisen Carl Larssonin maalauksissa iloinen perhe syö hillovoileipiä ruudullisella viltillä, kun suomalaiset hakkaavat hikisinä ja naama noessa kaskimaata.

Tämä näkyy ja kuuluu edelleen kulttuurieroina myös suomenruotsalaisten ja suomalaisten välillä. Ruotsalainen dansband-perinne on heijastunut suomenruotsalaisten tanssiorkestereiden ohjelmistoon, kun suomalaiset taas ovat vääntäneet otsa hiessä humppaa, jenkkaa ja tangoa.

- Strömsökin tuntuu monesta suomalaisesta melkoiselta komedialta, kun on niin mahdottoman kivaa ja helppoa. Aikuiset miehet vääntävät mummun lihapullia ja hehkuvat innosta tuoksutellessaan rosmariinia.

- Suomalainen melankolia näkyy myös tavassamme viettää itsenäisyyspäivää - monessa muussa länsimaassa itsenäisyyspäivää vietetään karnevaalitunnelmissa, kun taas Suomessa muistellaan sotia ja vaikeita aikoja ja kuunnellaan marssimusiikkia soittavaa sotilassoittokuntaa, jatkaa Talasranta.

Ilmassa on muutoksen tuulia

Maailma kuitenkin muuttuu ja Suomikin on muutosten kourissa, kun tänne virtaa väkeä muista kulttuureista ja suomalaisiakin lähtee maailmalle entistä enemmän. Onhan täällä toki osattu tehdä iloistakin musiikkia, kuten Poing, poing, poing, Kaiken takana on nainen, Rapu-rapu-rallaa, Juustossa löytyy ja monet muut poikkeukset mollimassasta todistavat.

- Nuorten musiikintekijöiden joukosta löytyy iloisia poikkeuksia, kuten esimerkiksi laulaja-lauluntekijä Chisu, jonka lauluissa on iloinen meno, vaikka laulettaisiinkin mollissa, kertoo Talasranta.

- Eiväthän suomalaisetkaan mitään umpimielisiä jörriköitä ole, meillä ilonpito on aina ollut vähän hillitympää - ei suomalaisilla ole tapana rynnätä huutamaan kadulle, paitsi tietysti vappuna. Yksi tuttava luonnehti suomalaisen miehen hauskanpitoa siten, että suomalainen mies on kone, joka muuntaa alkoholin iloksi. Tämä kun onnistuisi vielä ilman alkoholia, olisimme päässeet askeleen eteenpäin, pohtii Talasranta.