Wired-lehden päätoimittaja Anderson kuvasi lokakuussa 2004 ilmestyneessä artikkelissaan The Long Tail sitä, kuinka marginaaliset tuotteet haastavat hittien ylivallan. Artikkelin ja siitä paisuneen kirjan ydinajatuksen voisi tiivistää niin, että Andersonin mielestä enää ei päde jako hits / misses vaan hits / niches - eli kaikelle on yleisörakonsa. Kun Amazonin tyyppisissä verkkokaupoissa on fiksujen järjestelmien avulla mahdollista pitää miltei loputonta valikoimaa, ihmiset myös päätyvät ostamaan harvinaisempia tuotteita, varsinkin jos heitä avustetaan niitä löytämään. Myyntidiagrammissa marginaalituotteiden matala mutta pitkä "häntä" vastaakin pituudeltaan suosituimpien artikkeleiden myynnin korkeutta. The Long Tail on samalla pikku purojen ylistys. Internetjätti Google kerää suuren osan tuloistaan hakusanojen yhteyteen myydyillä mainoksilla. Vaikka mainokset olisivat kuinka halpoja, potentiaalisia mainospaikkoja on yhtä paljon kuin hakusanoja. Google käyttää hyväkseen internetin demokratisoivaa vaikutusta myös siinä mielessä, että kuka tahansa voi ottaa sivuilleen Googlen hankkimia mainoksia ja saada osan tuloista. Hyvin siis on mennyt amerikkalaisilla. Mutta miltä tämä näyttää hännästä katsoen elokuvantekijöiden kannalta? Älkää vetäkö mua hännästä Varsinkin lyhytelokuvien tekijät ovat saaneet tottua siihen, että leffa otetaan YouTuben, MySpaceTV:n tai YLE Extran Itsepalvelu-TV:n tavoin mieluusti valikoimaan häntää kasvattamaan, mutta korvaus kuuluu harvoin asiaan. Häntää voi siis hyvällä syyllä väittää kieroksi, vaikka se ei kaksiulotteisista taulukoista näykään... Paremmat avaukset elokuvan nettilevityksen suhteen ovat olleet vielä varovaisia, vaikka Suomessa esimerkiksi Pixoff on demonstroinut levittäjille mahdollisuuksia. Tänä aikana ihmiset ovat saaneet kuulla paljon pahaa elämää rajoittavista kopiosuojauksista, joiden väärinkäytöstä puhuvat jo niiden suunnittelijatkin. Tällä hetkellä lokoisimmat oltavat elokuvan ystävällä onkin vertaisverkossa, ilman lupaa jaettavien dvd:ltä purettujen elokuvien keskellä. Puolitoista vuotta sitten kysyin pikkuveljeltäni, onko sattunut näkemään hyviä leffoja viime aikoina. "13 Tzameti oli aika hyvä", kilahti pikaviestinä takaisin. Nopeimmin rujon georgialaisranskalaisen elokuvan olisi saanut lataamalla netistä, mutta maltoin odottaa kesän, syksyn, talven, kevään ja kesän verran Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalia, jolla se nyt esitettiin. Internetlevityksessä paras palvelu voittaa. Ja hyvästä ollaan valmiita maksamaan, jopa siitä että myös tekijät saavat kohtuullisen korvauksen. "Finnish film industry first to ditch DRM" Mielikuvat loputtomista hännistä internetin pyörteissä voivat ajaa yltiöpäisyyteen ja sen unohtamiseen, että elokuvasta puhuttaessa kyse ei ole vain elinkeinosta vaan myös kulttuurista. Tämän muistaminen lupaa tulevaisuuden myös filmille ja elokuvateattereille. Pitkän hännän viisauksiin voi lukea sen, ettei uusi ole aina kiinnostavinta. Vanhojen kuvien löytämisessä on monelle apua pitkän hännän malliesimerkin, Amazon-verkkokaupan käyttämistä suositusjärjestelmistä. Kauan kaivattu klassikkoelokuvien esitysarkisto voisi perustua samantapaiseen järjestelmään, hajautettuna maahantuojien ja elokuvakeskusten yhteisenä hankkeena. Tarjonnan pitkälle hännälle riittää uusiakin tekijöitä, sillä nykyisin maksaa ennen kaikkea ihmisten aika ja osaaminen. Suomessakin syntyy pitkiä elokuvia talkoovoimalla. Osin serkun lapsilisillä rahoitetun, Kritiikin kannuksilla palkitun Pauliina Feodoroffin ekotieteiselokuvan Non profit näkisi varmasti moni mielellään. Feodoroff on kuitenkin halunnut käyttää perinteisempää jakelua: esittää elokuvaa siellä missä liikkuu itsekin ja neuvotella tv-oikeuksista. Näillä näkymin Non profit nähdään ensi vuonna YLEllä, kunhan sopimukset saadaan valmiiksi ja ääni-puoli kuntoon. Kulttimainetta ovat keränneet myös Star Wreck, jonka tekijöiden uutta odotellaan jo, ja Rare Exportit, Fakiirin ynnä muuta ohjannut Jalmari Helander, joka saisi palata mainoksista elokuvan pariin. Olisiko mahdollista pedata heidänlaisilleen tekijöille nettiin ympäristö? Ehkä erillinen suomalaispalvelu, joka tarjoaisi valikoimansa pitkähäntäisten verkkokauppojen, vaikkapa Amazonin Unboxin käyttöön. Tällä hetkellä tilanne elokuvan osalta on kuitenkin se, että piraatit voivat näyttää pitkää nenää: heillä on tarjolla suurin valikoima kaiken maailman elokuvia, joita voi katsoa käyttöjärjestelmästä tai laitteesta riippumatta. Ihanteellinen tilanne voisi olla, että tekijät, tuottajat, levittäjät ja elokuvasäätiö yhdessä kulttuurivientiyksikön kanssa pohtisivat, olisiko aika rämäpäisyydelle: millainen olisi suomalaisen elokuvan tarkoituksiin parhaiten sopiva verkkopalvelu joka lanseerattaisiin maailmanlaajuisesti? Ja olisihan se jotain, jos saisi Reutersin sähkeestä lukea suomalaisen elokuvateollisuuden luopuneen elokuvien kopiosuojauksesta, kannustimenaan kuluttajaystävällisyys ja laaja levikki. Sillä DRM-suojaus on tähän saakka ollut vain epäluottamuslause kuluttajaa kohtaan. Musiikkiteollisuus on tämän jo huomannut. Janne Kauppila , YLE Uutiset Artikkeli on julkaistu alun perin Kaltion lokakuun numerossa.