Millaisen iskun ihminen saa kun hän kuulee syövän levinneen pitkin kehoa? Miten pystyy kokoamaan mielensä, voimavaransa ja elämänuskonsa, jos loppuelämän ennuste yhtäkkiä lyhenee odottamattomasti?

Hämeenlinnalainen Anne Parikka pitää tärkeimpinä oppiminaan asioina, että lannistua ei saa, uskoa tulevaan riittää niin kauan kuin on elämää, ja että elämä on elettävä tässä ja nyt, ei sitten joskus.

Hän ajatteli jo parantuneensa vuonna 2005 löydetystä rintasyövästä, kun tapaturman seurauksena jalasta löytyi etäpesäke. Niitä on luustossa ja maksassa, minkä vuoksi sairauden havaitsee liikkumisen varovaisuutena. Uusiin tapaturmiin ei ole oikein varaa. Mutta hymy on herkässä ja äänessä usein nauru.

Mistä ihmeestä tulee ulospäin näkyvä iloisuus?

- Minulla on luja usko ylöspäin ja hoitavaan lääkäriin, tämä ei ole se tauti, mihin minä tule kuolemaan, sanoo Anne Parikka.

- Totta kai sairauden myötä tulee muutoksia elämään, mutta se ei tarkoita että vetäytyisin kädet ristissä hämärään huoneeseen odottamaan kuolemaa. Eihän tämän sairauden kanssa tulisi toimeen, ellei uskoisi, että hyvin tässä tulee käymään. Kun on peruspositiivinen luonne, eihän se kerralla muutu muuksi.

- Syövän leviämisestä kuultuani sanoin miehelleni, että älä suotta katso vielä uutta, huonollakin diagnoosilla olen täällä vielä kolme vuotta. Ja pojalle sanoin, että älä odota perintöä, ehdin sen kyllä itse tuhlaamaan.

Tuki ja voima löytyvät läheisiltä

- Läheiseni taisivat ottaa tiedon vakavammin ja totisemmin kuin minä. Tietenkin itsekin uutisen jälkeen ajattelin, että maailma oli nyt tässä. Mutta samana päivänä kun kuulin etäpesäkkeestä, soitin paikallisen syöpäyhdistyksen tukihenkilölle Pirkko Lepistölle. Totta kai puhelun alussa itkin, mutta se mitä Pirkko sanoi auttoi tajuamaan, että elämää on vielä edessä. Aloitin saman tien uuden päiväkirjan, jonka etusivulle kirjoitin, että en nyt ehdi lähteä täältä kun hommat ovat vielä kesken.

- Minulla on vahva usko, joka on vielä syventynyt. Illalla voi laittaa kädet ristiin ja mennä levollisena nukkumaan. Kaikki on puhuttu, omatunto on puhdas.

Kuin aloittaisi uuden elämän

- Voidaan sanoa, että aloitin uuden elämän. Minulla on vahva käsitys, että jos jää asiaa miettimään ja pohtimaan, antaa periksi - että tämä oli tässä. Ja minun luonteellani ei anneta periksi. Mikä minua estää tekemästä vielä asioita, ei mikään muu kuin oma tahto.

- Olen jo tehnyt testamenttini, sen jälkeen tuli jotenkin levollinen olo. Hyvän ystäväni kanssa suunnittelemme hautajaisiani, ja se on hauskaa hommaa, musiikin valinta ja muu. Siinä tavallaan käy läpi elettyä elämää, muistaa asioita joista iloitsi ja nautti, ja niistä saa taas uusia voimia. Vieraslista on muuten lyijykynällä tehty, jotta siihen voi tehdä vielä muutoksia, nauraa Anne Parikka.

- Minulle suurin opetus on, että älkää sanoko, että teen tämän sitten kun sitä tai tätä. Tehkää asiat nyt, tehkää ne kun ne mieleen tulevat, eletään täysillä. Nyt minulla on intoa tehdä kaikkea uutta, olen jopa liittynyt teatteriin.

- Tällä hetkellä minulla on hyvä olo. Minulla on niin hyvä syöpälääkäri Riitta Kokko, hoidot ovat olleet niin hyviä. Kanta-Hämeen keskussairaalan osasto neljän henkilökunta on niin mahtavaa, että sinne on oikeastaan kiva mennä. He osaavat ottaa potilaat yksilöinä ja löytää positiivista ikävistäkin asioista.