Kirjailija Riikka Ala-Harjan tuore romaani Maihinnousu on saanut aikaan hulabaloon. Helsingin Sanomat julisti kritiikissään teoksen kirkkaasti Ala-Harjan parhaaksi, kansainvälisen tason romaaniksi.

Viikkoa myöhemmin saman lehden sivuilla kirjailijan sisko kertoo, kuinka Ala-Harja on käyttänyt hänen perheensä tragediaa, leukemiaan sairastuneen pikkupojan tarinaa härskisti hyväksi.

”Meidän hätämme ja tuskamme oli kirjailijalle vain materiaalia, josta kustantaja tekee bisnestä”, sanoo leukemiaan sairastuneen lapsen isä Jussi Murtovuori Helsingin Sanomien jutussa.

Taide ei käsittele lainkaan syviä inhimillisiä kysymyksiä tai tärkeitä yhteiskunnallisia asioita vaan sitä tehdään taskulaskin tanassa.

Nettikeskusteluissa pariskunnan esiintulo on tyrmätty tutulla aseella: julkisuudentavoittelua ja markkinointikikkailua. Samalla Murtovuoren kommentista paistaa hänen aseenteensa taiteeseen - sen tekeminen ja sen kustantaminen on bisnestä.

Näinhän se on. Taide ei käsittele lainkaan syviä inhimillisiä kysymyksiä tai tärkeitä yhteiskunnallisia asioita vaan sitä tehdään taskulaskin tanassa. Ja ihmisten hätä puolestaan on säälittävää yritystä saada lärvä lehteen. Jep.

Julkisuutta saa tässä maassa niin helposti, ettei sitä voi nauramatta ajatella. Olli Mikkelistä ei saa juotua 1,5 litraa kolaa suorassa lähetyksessä, ja puoli Suomea hokee "liianhapokastaliianhapokasta” vuositolkulla ja kulkee Kola-Olli-naamari päässä.

Jos taas haluaa rahaa, harva ahne on niin tyhmä, että ryhtyy kulttuurialalle. Perustaisi vaikka pankin.

Että ehkä tässä on muutakin. Riikka Ala-Harja, leukemiaan sairastuneen pojan täti on käyttänyt omaa elämäänsä materiaalina romaaniin. Hänellä on siihen täysi oikeus.

Omasta elämästäni löytyy sairaustapaus, jota on käytetty pohjana taideteokselle, useammallekin. Ja käytän sitä myös itse.

Kyrsii ihmiset, jotka näkevät toisensa vain ja ainoastaan ilkeinä, laskelmoivina zombeina.

Siksi luulen tavoittavani myös jotakin Ala-Harjan siskon ja hänen aviomiehensä hädästä siitä, että heidän lapsensa hirvittävää sairautta on käytetty fiktiivisen tarinan materiaalina. Heillä on kokemukseensa täysi oikeus.

Mutta sen kokemuksen pohjalta ei, tietenkään, pidä lähteä vetelemään lakeja tai taiteentekemisen etiikan säännöstöä kuten pariskunta Helsingin Sanomissa ehdotti.

En minä muuta tässä halua sanoa kuin että kyrsii ihmiset, jotka näkevät toisensa vain ja ainoastaan ilkeinä, laskelmoivina zombeina. Onko tämä aika mädättänyt meidät niin täysin, että on mahdotonta ajatella ihmisen toimivan minkään muun kuin julkisuudentavoittelun tai rahan vuoksi? 

Taide kumpuaa aina tekijänsä läpielämästä todellisuudesta, emmekä me voi ryhtyä rajaamaan, mitä osaa tuosta todellisuudesta saa käyttää materiaalina missäkin. Samoin on täysin mahdotonta kieltää ihmisiä tuntemasta vaikka hyväksikäytön tunnetta. Mutta niin se on, että elämä on ainoa yhteinen asia.

Where have all the flowers gone, perkele!