NÄKÖKULMA: Onko ydinvoiman kokonaisetu vapaissa käsissä?

Ydinenergian rakentamista ohjaa sen mukaan nimetty, vuonna 1987 säädetty laki. Se korvasi vanhentuneeksi käyneen atomienergialain. Lain valmistelu alkoi jo 70-luvun lopulla ja eduskuntakäsittelyn aikana tapahtui myös maailmanhistorian tähän asti tuhoisin ydinvoimalaonnettomuus Tshernobylissä, Ukrainassa keväällä 1986.

Uuteen lakiin kirjattiin varta vasten uusi termi "yhteiskunnan kokonaisetu", jonka tarkoitus on ollut antaa poliittista väljyyttä päätöksentekoon. Samalla se velvoittaa valtioneuvostoa valmistelemaan periaatepäätöksen huolella ydinvoiman etuja ja haittoja punniten.

Atomienergialaissa vastaava termi oli ollut ”yleinen etu”. Lakia valmistellut toimikunta kuitenkin halusi korvata tuon termin uudella, koska sen tulkinta oli muuttunut aiempaa sidotummaksi. Yleisen edun nimessä ei voinut enää evätä lupaa, jos lain edellytykset täyttyivät.

Uuden termin väljyys on kuitenkin myös sen heikkous, sillä kokonaisetu (siinä missä yleinen etukin) on pitkälti katsojan silmissä. Ydinvoiman kohdalla näkökulmissa on lisäksi erittäin suuri hajonta tai ainakin ääripäät ovat kaukana toisistaan.

Kokonaisetu ei ole kansallinen etu

Pitkän linjan ydinvoimakriitikko, vapaa tutkija Olli Tammilehto oli aikoinaan yksi eduskunnan kuulema asiantuntija lakia säädettäessä. Hän muistelee, että sanaparilla pyrittiin sivuuttamaan ydinvoiman laaja vastustus.

- Se tuli varmaan ydinvoiman käytön oikeuttamiseksi, kun se oli niin kyseenalaista siihen aikaan. Tai siihen aikaan selvä enemmistö Suomessa, kuten muuallakin Euroopassa vastusti sitä ja osittain tilanne on sama edelleen.

Tammilehdon mielestä ydinvoimasta päätettäessä ei voida lähteä mistään kansallisista eduista. Näkökulman täytyy ydinvoiman tuottamisen luonteen vuoksi olla universaalimpi, jolloin tulee ottaa huomioon myös uraanikaivokset ja niiden vaikutukset ympäristöön ja paikalliseen väestöön.

- Tuskin on tarkoitettu sitä, että voidaan esimerkiksi joku alkuperäiskansan jäsen Australiassa tai Kanadassa uhrata kokonaan, siis tappaa hänet, jotta saataisiin Suomeen ydinvoimaa, sanoo Tammilehto.

Hän murehtii myös sitä, että aikeet laajentaa ydinvoiman tuotanto Suomessa Pohjois-Suomeen on murentamassa paikallisen luontaiselinkeinon elinmahdollisuuksia.

- Niiden elinkeinot poistuvat ja itse asiassa Lapin talous tässä mielessä tuhoutuu, mutta tästä ei puhuta. Etua ajatellaan hyvin kapeasti. Se etu on tiettyjen yhtiöiden etu ja se ei missään tapauksessa voi olla yhteiskunnan kokonaisetu.

- Siinä ei ole pelkästään kysymys, että talous vastaan muut edut, vaan tietyn tyyppinen talous vastaan kaikki muut ja ne kaikki muut on melkein unohdettu siinä, Tammilehto jatkaa.

Poliittista vääntöä vapain käsin

Uusi ydinenergialaki joutui ensimmäiseen kovaan testiinsä 90-luvun alussa, kun Suomeen alettiin puuhata viidettä ydinvoimalaa. Keskustelu oli kiivasta ja lobbaus voimakasta puolin ja toisin.

Tutkija Erika Säynässalo Tampereen yliopistosta pitää kokonaisetu-termiä vaikeasti määriteltävänä, mutta se mahdollistaa hyvin ydinvoiman tarkoituksenmukaisuuden harkinnan eri puolilta.

Häntä on kuitenkin häirinnyt se, että Suomessa ei ole muiden länsimaiden tavoin käyty kunnon periaatekeskustelua ydinvoimapolitiikasta. Asiaan on paneuduttu aina kulloisenkin hakemuksen yhteydessä, mikä on kaventanut näkökulmaa.

- Meillä se kääntyi eräällä tavalla keskusteluksi pelisäännöistä ja menettelytavoista päätöksenteossa, ja tämä kysymys ydinvoiman hyväksyttävyydestä jäi sitten hieman taka-alalle, toteaa Säynässalo.

Sykäyksittäin tapahtuva keskustelu on saattanut myös yksipuolistaa näkökulmia ydinvoimakeskustelussa.

- Osin se merkitsee sitä, että taloudelliset näkökohdat saattavat korostua päätöksenteossa. Yksittäisen ydinvoimalahakemuksen ympärille voidaan myös kytkeä muita ajankohtaisia prosesseja, kuten tällä hetkellä esimerkiksi ilmastopoliittiset tavoitteet, jatkaa Säynässalo.

Lisäksi poliittiselle ydinenergiakeskustelulle on ollut tyypillistä negatiivinen sävy. Poliitikot ikään kuin velvoitetaan vetäytymään irti puoluepoliittisista intresseistään, mikä rajaa poliitikkojen toimintaa.

- Pyrkimykset kytkeä ydinvoimapäätös muuhun energiapoliittiseen päätöksentekoon, kuten päätöksiin uusiutuvista energialähteistä – niin sanottuihin risupaketteihin – näyttävät julkisuudessa poliittisilta lehmänkaupoilta, Säynässalo huomauttaa.

90-luvun alussa uutta ydinenergialakia sovellettiin ensimmäisen kerran käytäntöön. Puoluepoliittiset rivit hajosivat jo alkumetreillä sekä hallituksessa että eduskunnassa, mikä näkyi myös ratkaisevassa äänestyksessä syyskuussa 1993, jossa kansanedustajilla oli mahdollisuus äänestää ”vapain käsin”.

- Voi ajatella, että se oli ainoa realistisesti mahdollinen tapa kuitenkin viedä läpi tämä muodollinen päätöksenteko, koska puolueista ei todellakaan ollut yhtenäisyyden ylläpitäjiksi eli minä näen, että se on tietynlainen realiteetti johon ajauduttiin, arvelee tutkija Erika Säynässalo.

Vanhaksi 20 vuodessa

Ydinenergialakia laadittaessa ja etenkin sen eduskuntakäsittelyn yhteydessä vuosina 1985 – 1987 käytiin keskustelua eduskunnan asemasta päätöksenteossa.

Oikeusoppineet vierastivat jo tuolloin ja vierastavat edelleenkin eduskunnan roolia selvästi toimeenpanoon kuuluvassa asiassa. Lakia säätävällä elimellä tällaista tehtävä ei saisi olla, koska se kuuluu valtioneuvostolle.

Eduskunnan sinetti turvaa kuitenkin päätöksen lopullisuuden: siitä ei voi valittaa Suomessa enää mihinkään. Lopullisuuden vastapainoksi eduskunnalta on laissa otettu pois mahdollisuudet muokata valtioneuvoston esityksiä.

- Eduskunnan rooli toimeenpanovallan käyttäjänä ydinenergialaissa on varsin erikoinen ja siinä mielessä on varsin johdonmukaista, että eduskunnan rooli on hyvin rajoitettu hyväksyä tai hylätä, mutta ei sillä tavalla että eduskunta vois ryhtyä muotoilemaan uusiksi valtioneuvoston päätöksiä, sanoo ympäristöoikeuden professori Tapio Määttä.

Määttä pitää lakiin sisältyvää termiä ”yhteiskunnallinen kokonaisetu” käyttökelpoisena, joskin herkkänä tulkinnoille ja etenkin ajan kulumiselle.

- Yhteiskunnan kokonaisetu tänä päivänä tarkoittaa jotakin aivan muuta kuin mitä se tarkoitti 80-luvulla, kun lakia säädettiin. Sääntely-ympäristön ja yhteiskunnan muutosten täytyy näkyä tämän käsitteen tulkinnoissa, linjaa Määttä.

Kokonaisedun tulkintavalta on valtioneuvostolla, jonka pitää tehdä esitykset kolmen hakijan luvista eduskunnalle. Ne on tehtävä kukin erikseen.

Eduskuntaan etenevät vain mahdolliset myönteiset valtioneuvoston periaatepäätökset, eivät kielteiset. Eduskunta pääsee siis vapaasti päättämään tulevien voimaloiden lukumäärästä vain, jos sen käsittelyyn tulee kolme myönteistä periaatepäätöstä.

Tämän eduskunnan omintakeisen sensoriroolin vuoksi oikeusoppineet ovat siis moittineet lakia huonosti vallanjakoperiaatteisin sopivaksi. Professori Tapio Määttä ei olekaan ainoa, joka kaipaa lain uudistamista.

- Ydinenergialaki on vanhentunut, se on selvää. Muun muassa siltä osin, että laissa ei ole säännöstä siitä millä tavalla valinta usean samaan aikaan vireillä olevan hakemuksen kesken tehdään, professori Määttä toteaa.

Uusista ydinvoimaluvista on määrä päättää ensi keväänä.