Paavo Lipponen - Suomen keisari

Lipponen on aina tiennyt, mikä on Suomen paikka Euroopassa. Hänen johdollaan Suomi vietiin Euroopan ytimiin, sittemmin pahasti valuvikaiseksi osoittautunutta talous- ja rahaliittoa myöten. Eurokriisin aikanakin hän on jaksanut kauhoa vastavirtaan, kuten vanhalta vesipalloilijalta sopii odottaa. Yhä edelleen Lipponen vannoo EU:n nimeen ja hämmästelee populistien vaateita unionin hajottamisesta.

Lipposen suhde puolustusliitto Natoon on vähemmän johdonmukainen. Pelkistetyksi vaikutelmaksi on jäänyt, että hän kannattaa Suomen Nato-jäsenyyttä vaalien välillä ja vastustaa sitä vaalien alla. Sitä kuuluisaa Nato-leimakirvestäkin Lipponen on heiluttanut sekä Naton kannattajien että vastustajien suuntaan.

Viime vuosina Lipponen on profiloitunut enimmäkseen energia-asioissa. Hän on istunut ydinvoimateollisuuden kabineteissa ja halunnut rakentaa Suomesta ydinvoiman mallimaata. Ydinvoimainnosta kumpuaa myös Lipposen vahva epäluulo vihreisiin, joita hän on luonnehtinut Suomen "valheellisimmaksi" puolueeksi.

Vihreitä enemmän Lipposen inho on kohdistunut vain ympäristöjärjestö Greenpeaceen ja Suomen Keskustaan. Sen verran Lipposenkin energiaspektri on viime vuosina laajentunut, että hän suostui kauppaamaan myös venäläis-saksalaista kaasuputkea.

Amerikan traumat

Laajasti ulkopolitiikkaan perehtyneelle Lipposelle Amerikan-suhteet ovat erityisen arka paikka. Entinen pääministeri on tuttu vieras Yhdysvaltain diplomaattien pakeilla myös taannoisen Wikileaks-vuodon perusteella. Lipponen kuittasi hälyn ensin lyhyesti "so what?" ja uhosi sen jälkeen keskustelevansa vaikka "Kiinan keisarin kanssa" kysymättä lupaa keneltäkään.

Vieläkin vaikeampaa Lipposen oli sulattaa keskustan edesottamuksia vuoden 2003 eduskuntavaalien alla. Tuolloin keskustan puheenjohtaja ja sittemmin pikapääministerinä piipahtanut Anneli Jäätteenmäki ratsasti voittoisassa vaalikampanjassaan Lipposen pyhiinvaelluksella Valkoiseen taloon. Lipponen suuttui perinpohjaisesti eikä halunnut osallistua Jäätteenmäen johtamaan hallitukseen, vaan vetäytyi eduskunnan puhemieheksi.

Jäätteenmäen pikaisen eron Lipponen ja SDP kokivat ainoastaan oikeudenmukaiseksi hyvitykseksi vääryydellä hankitusta vaalivoitosta.

Jäätteenmäen ohella Lipposen hampaissa ovat keskustan näkyvistä hahmoista olleet Esko Aho ja Mauri Pekkarinen, jotka hän pääministeriaikanaan toivotti eduskunnan kuumassa eurovaluuttakeskustelussa "nahkurin orsille".

Tölväykset menivät toisinaan myös yli sovinnaisuuden rajojen. Pääministeri sai kyseenalaista huomiota esimerkiksi silloin, kun äityi piikittelemään Mauri Pekkarista tämän ulkoisista ominaisuuksista. Parin päivän tukkanuottaset tosin päättyivät hellyttävään kahvihetkeen eduskunnan kuppilassa, kun Lipponen tarjosi loukatulle Pekkariselle sovinnon eleenä hillomunkin ja kahvit.

Stailattu perheenisä

Lipponen itse kertoi hiljattain suostuvansa haastatteluihin ja kuvauksiin, "kunhan ei vaan stailata". Stailausta onkin ilmeisesti riittänyt jo kyllästymiseen asti, kun presidenttiehdokas on esitellyt perhettään Me Naiset -lehdessä ja poseerannut äitinsä kanssa Apu-lehden kannessa.

Kiiltokuvamaisten potrettien lisäksi haastattelujen sisältökin on vaikuttanut stailatulta, kun äreänä äyskijänä tunnetusta johtajasta on luotu kuvaa pehmoisänä, jonka erikoisosaamista on roskapussien vienti ja joka hellittelee vaimoaan mieluiten sanalla "kulta".

Erityisen tärkeitä Lipposen elämässä ovat joka tapauksessa lapset, joiden kuljetusta varten valtiomies taipui vanhoilla päivillään hankkimaan ajokortinkin. Jo pääministeriaikoinaan Lipponen kertoili erilaisten tapaamisten alkajaisiksi mielellään lastensa kuulumisia, ja hän ehti hämmästyttää läsnäolijoita esimerkiksi taapertelemalla ympäriinsä juuri kävelemään oppinutta yksivuotista tytärtänsä matkien.

Vihoviimeinen ristiretki

Lipponen lähti tosissaan tavoittelemaan EU:n uusia huippuvirkoja vuonna 2009. Kun tie Euroopan presidentiksi tyssäsi, hän luonnehti yritystään Indiana Jones-elokuvia mukaillen "viimeiseksi ristiretkeksi". Lipposen presidenttihaluja udelleet toimittajat saivatkin pitkään ivallisia ja tylyjä vastauksia, kun Lipponen teki kaikille harvinaisen selväksi, ettei presidentin virka voisi vähempää kiinnostaa.

Kevään eduskuntavaalit muuttivat kuitenkin kaiken. Lipponen suivaantui nousevasta populismista ja lupautui lopulta SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Taustalla lienee vaikuttanut halu tukea puolueen nuorta puheenjohtajaa Jutta Urpilaista. Lipposen yllättävä liikkeellelähtö tulkittiin vastaiskuksi perussuomalaisille, mutta Lipponen itse on päinvastoin väittänyt kiertäneensä eurooppalaisia palatseja perussuomalaisia ylistäen.

Joka tapauksessa suvaitsevaisuus, monikulttuurisuus ja ruotsin kielen vakaa asema ovat SDP:n ehdokkaan sydäntä lähellä.

Lipposessa Suomi saisi omaa linjaansa vetävän tasavallan päämiehen, joka voisi samaan aikaan olla kauhua herättävä töksäyttelijä ja kaukonäköisiä poliittisia visioita tarjoava Mäntyniemen oraakkeli. Yritys koko Euroopan johtoon ei siis jäänyt viimeiseksi ristiretkeksi, mutta kampanjointi kotimaan presidentinvaaleissa sellainen kaiken järjen mukaan lopulta on.