YLE Uutiset / Kulttuuri

Alkuperäinen suunnitelma oli, että vain Miehet jotka vihaavat naisia esitettäisiin elokuvateattereissa. Larssonin kahdesta muusta kirjasta kaavailtiin tv-versioita. Se näkyi jo Tyttö joka leikki tulella -elokuvassa, mutta Pilvilinna joka romahti suorastaan huutaa valkokankaalle istuvan materiaalin ja jännitteen puutetta.

Tyttö joka leikki tulella elokuvan -jälkeen Pilvilinna joka romahti oli kai pakko tehdä trilogian täydentämiseksi. Mutta oliko se pakko tehdä moisella kiireellä? Kaikki kolme elokuvaa tuotiin teattereihin vajaassa vuodessa.

Millenium-romaanien suosio oli epäilemättä sellainen hevonen, etteivät elokuvien tekijät malttaneet olla ratsastamatta sitä henkihieveriin. Siivun voitoista olisi kuitenkin voinut satsata edes siihen, että televisiota varten ajateltuja kohtauksia olisi kuvattu uudelleen elokuvallisemmiksi.

Väärin saksittu

Pilvilinna joka romahti on kirjana vieläkin paksumpi kuin edeltäjänsä, ja tarinan juuret ulottuvat aiempiin kirjoihin. Jonas Frykbergillä, Ulf Rybergillä ja Daniel Alfredsonilla oli siinä käsikirjoittajina ja ohjaajana kova karsiminen. Lisäksi heillä oli toinen iso haaste: päähenkilö ei seikkaile, hän makaa valtaosan elokuvasta sairaalasängyssä.

[näytä kuva: Annika Hallen ja Noomi Rapache (Kuva: Yellow Bird) ]

Paperilla asetelma toimii vallan hyvin, mutta elokuvassa se tarkoittaa, ettei Lisbeth Salanderia esittävän Noomi Rapacen karismaa päästä enää maksimoimaan. Michael Nyqvistin esittämä Mikael Blomkvist on vain reppana venyneessä villapuserossa; hänestä ei ole karismavajetta paikkaamaan. Häntä on ylipäätänsä vaikea uskoa mieheksi, joka paljastaa suojelupoliisissa vuosikymmeniä piileskelleet salaliittolaiset.

Käsikirjoituksesta on saksittu Blomkvistin uskottavuuden lisäksi koko hänen toimituskuntansa uskottavuus. Millennium-lehteen on pesiytynyt avuton ja säikky joukko, jolla ei tunnu olevan mitään yhteistä romaanin millennilaisten tutkivan journalismin kanssa.

Yhtä vähän tulta, saati asian vaatimaa pirullista oveluutta, on vanhentuneissa salaliittolaisissa. Lisäksi he lähinnä vain käväisevät tarinassa, joten salaliiton osuus jää aivan varmasti täysin epäselväksi, ellei katsojalla ole Pilvilinna joka romahti -kirja melko tuoreeltaan muistissa. Edellisen elokuvan katsominen ei enää riitä.

Hyppysellinen hyvääkin

Kun tekijöiden sakset ovat käyneet ahkerasti, kuten tietysti pakkokin oli, on harmillista, että he ovat jättäneet tarinaan Lisbeth Salanderin arkkivihollisen, Micke Spreitzin esittämän kummajaisen Ronald Niedermannin. Hän haahuilee hetkittäin paikalle, tappaa jonkun - ehkä tekijät ajattelivat nuo lähikuvat elokuvallisiksi - ja haahuilee pois. Hänen motiivejaan ja henkilöään ei välitetä yhtään selventää.

Samalla se, että hänen hahmonsa on säästetty, pakottaa lopettamaan elokuvan kaksintaisteluun. Siinä olisi ehkä ideaa, jos kohtauksessa olisi hiventäkään kiihkoa, joka panisi hetkeksikään epäilemään, kuka voittaa. Paljon parempi lopetus olisivat olleet Salanderin ja Blomkvistin hyvästit, joissa on sopivan kömpelösti sanomatta jätettyä tunnetta.

[näytä kuva: Anders Ahlbom ja Niklas Hjulström (Kuva: Yellow Bird) ]

Toki elokuvassa on tuon kohtauksen lisäksi sentään muutakin hyvää. Anders Ahlbomin näyttelemä psykiatri Peter Treborian on omahyväisyydessään ja pahuuessaan onnistuneen hyytävä. Elokuvan polttopiste, Salanderin oikeudenkäynti, toimii kohtalaisesti vaikka kaipaisikin tiivistystä. Luontevimmillaan elokuva on sairaalakohtauksissa.

Mielenkiintoista on nähdä, miten homma luonnistaa Hollywoodilta. Oikeudet ostanut Sony kaavailee tiettävästi kuitenkin vain Miehet jotka vihaavat naisia eli Girl With a Dragon Tattoo -kirjan filmaamista. Käsikirjoittajan, joksi filmilehdet ennakoivat Schindlerin listan käsikirjoittanutta Steven Zailliania, ei siis tarvinnekaan ryhtyä megajuonen suorimiseen.

Mutta se on varmaa, että roolittajalla on tekeminen Rapacen veroisen Salanderin löytämisessä.