Kulttuurilehtikatsauksessa käsitellään valokuvataiteilijan uraa, perehdytään teatteriterapiaan ja muistutetaan, että vain sydämellä näkee olennaisen.
Anna-lehdessä haastatellaan valokuvataiteilija Elina Brotherusta ja käydään läpi hänen uraansa. Brotherus on yksi eturivin suomalaisista valokuvataiteilijoista, mutta hänen päätymisensä alalle ei ollut aivan mutkatonta.
Vanhempiensa jalanjäljissä Brotherus päätyi alkuaan yliopistoon opiskelemaan kemiaa.
"Ajattelin, että tällaisia asioita aikuiset tekevät", Brotherus sanoo. Kemianopintojen loppuvaiheessa hän aloitti opiskelut myös Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen osastolla.
Brotheruksen ensimmäiset kuvat muistetaan omaelämäkerrallisina. Hänellä oli tuolloin tarve käsitellä teoksissaan oman elämänsä ongelmakohtia.
"Alkuaikojeni kuvat lähtivät pakosta käsitellä asioita. Olin ollut kauan tiedeopiskelijaputkessa. Yhtäkkiä huomasin, että käsittelemätöntä ainesta oli kertynyt aivan liikaa: rakkautta, surua, läheisten kuolemaa."
Sittemmin Brotherus on siirtynyt teoksissaan yleisemmälle tasolle, vaikka hän on yhä itse kuviensa mallina. Aiheiden muuttuessa olennaisinta on, taiteilija itse sanelee, mitä tekee.
"Taiteilijan ei tarvitse ajatella katsojaa vaan sitä, mistä hän on itse kiinnostunut. Työn täytyy lähteä itsestä, ei mistään ulkopuolisesta. Ei taiteilija voi alkaa miettiä, millaisia kuvia juuri tähän aikaan kuuluisi tehdä", Brotherus sanoo.
Vain sydämellä näkee
Kanava-lehdessä Tuomo Jämsä tarkastelee niin pienten kuin isompienkin lukijoiden kirjaklassikkoa Antoine De Saint-Exupéryn Pikku Prinssiä.
Kirja on käännetty peräti 180 kielelle. Vaikka Pikku Prinssi sijoitetaan kirjastoissa lasten puolelle, luonnehtii Jämsä sitä pikemminkin aikuisten saduksi. Hänen mielestään kirjan sanoma puhuttelee ehkä enemmän pohdiskelevaa aikuista kuin lasta.
"Teosta voisi luonnehtia kirjoittajansa Antoine de Saint-Exupéryn kertomukseksi varsinkin siitä, millaista ihmisen elämä todella on, ja paljolti myös siitä, millaista elämän tulisi olla. Siinä ei ole paljon henkilöitä, joilla olisi kullakin oma historiansa niin kuin romaaneissa, vaan tyyppejä niin kuin saduissa” kirjoittaa Tuomo Jämsä.
Jämsä pohtii myös kirjan suomennosta. Hänen mielestään kirjan ehkäpä kuuluisimman kohdan voisi kääntää hieman toisin kuin Irma Packalén on sen 50-luvulla suomentanut.
Tuossa kohdassa Kettu jättää hyvästit Pikku Prinssille ja sanoo: ”Nyt saat salaisuuteni. Se on hyvin yksinkertainen: Ainostaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä.” Jämsä ehdottaa, että alkutekstille uskollisempi ja osuvampi käännös kuuluisi: ”Ainoastaan sydämellään näkee todella. Olennaista ei näe silmillä.”
Alkutekstistä heijastuu Jämsän mukaan se seikka, ettei kirjailija kirjoittanut teostaan vain lapsille, eihän sana olennainen yleensä kuulu lasten sanavarastoon.
Yhtä kaikki, ”Ketun lause sydämellä näkemisestä, maailman intuitiivisesta ja tunneperäisestä oivaltamisesta, on kirjan ydin”, kirjoittaa Tuomo Jämsä.
Teatteriterapia luo sankareita
Esikko-lehdessä Iita Kettunen perehtyy lasten teatteriterapiaan. Pietarilaisesta Dom Miloserdien lastenturvakodista löytyy teatteriterapian ammattilaisia. Siellä teatteria tekevät aikuiset yhdessä traumatisoituneiden lasten kanssa.
Pietarilaisessa lastenturvakodissa ”lapset ovat niin traumatisoituneita, että heidän tunteensa ovat aivan jäässä. Siksi he eivät myöskään osaa näytellä niitä, joten aikuisen on näytettävä lapselle, kuinka eri tunteita tuodaan esiin. Tätä kautta lapsen tunteet saattavat vähitellen herätä eloon sisäisestikin”, kirjoittaa Kettunen.
Pietarin lastenturvakodissa tehdään sekä isoja että pieniä teatteriesityksiä. Kaikki näytelmät valmistetaan kuitenkin ammattimaisesti, lavasteita ja pukuja myöten. ”Lapsen onnistumiskokemuksen kannalta on tärkeää, että kaikki tehdään ihan oikeasti”, Kettunen kirjoittaa. Roolivalinnoissa kiinnitetään huomiota lapsen tuen tarpeeseen, ja yhden lapsen vuoksi saatetaan valmistaa kokonainen esitys.
”Meille tuli hyvin arka ja pelokas poika erittäin vaikeista perheolosuhteista. Valmistimme näytelmän, jossa hänellä oli päärooli uljaana sankarina. Esitys oli menestys, ja poika kasvoi aivan silmissä, koska rooli oli hänelle niin voimaannuttava kokemus”, kertoo Anatoli Epov pietarilaisesta lastenturvakodista.
Kultakuume / Maija Lielahti