[näytä kuva: Vanha kirkonkirja (YLE / Heidi Törnroos) ]
Suomalainen sukututkimus viettää parhaillaan 350-vuotisjuhlavuottaan. Omien juurien etsiminen on nykyään niin suosittua, että sukututkimuskursseille on suorastaan ruuhkaa.
Suomalaisen sukututkimuksen lasketaan alkaneen vuoden 1660 piispantarkastuksesta. Pohjanmaalla kierrellyt Turun piispa Johannes Terserus pani tuolloin ylös tietoja pappisperheiden keskinäisistä sukulaissuhteista. Matkansa jälkeen hän määräsi papit jatkamaan kirjanpitoa.
Pappien työtehtävästä sukututkimus on muuttunut tuhansien suomalaisten harrastukseksi. Sukututkimuskursseja Helsingissä vetävä Teuvo Ikonen kertoo kuulleensa, että sukututkijoita on Suomessa peräti satatuhatta. Hän ei tiedä, mihin arvio perustuu, mutta sen hän tietää, että sukututkijat ovat Suomen arkistolaitoksen suurin yksittäinen käyttäjäryhmä.
Mikä sukututkimuksessa sitten houkuttelee? Ikonen kertoo, että hänen opettamistaan sukututkijoista todella monet kertovat jääneensä harrastukseensa myönteisellä tavalla koukkuun.
- Kun omia esipolvia alkaa löytyä 100 - 300 vuoden takaa, se näkyy tutkijan koko olemuksesta. Kun tutkimustyö syvenee, hän alkaa elää yhä voimakkaammin esipolviensa ajassa iloineen ja suruineen. Tässä on sukututkimuksen suuri viehätys, Ikonen arvelee.
Internet on sukututkijalle iso apu
Milja Puustinen on yksi Teuvo Ikosen oppilaista. Hän sai kipinän juuriensa tutkimiseen isoisänsä hautajaisista seitsemän vuotta sitten.
- Vaarin hautajaisissa juteltiin vanhoista asioista, ja tajusin, etten tiennyt mitään kummastakaan isän puoleisesta isovaarista. Tiesin vain hautakivissä lukeneet syntymäpaikat, Viipuri ja Karuna.
Puustisen ajatuksena ei suinkaan ollut ryhtyä sukututkijaksi. Aikomus oli vain vähän selvittää, keitä isoisoisät olivat olleet. Hän aloitti surffailemalla internetissä ja yritti sukututkimuskursseillekin, mutta pääsi vain varasijalle.
- Sitten lähdettiin sunnuntaiajelulle Karunaan. Mentiin katsomaan, millainen paikka se on. Siellä tuntui sellainen sykähdys, että täältä minä olen lähtöisin.
Kun sukututkimuskurssit olivat täpötäynnä, Puustisen piti hakea toinen reitti tutkimustensa aloittamiselle. Hän liittyi sukututkimusseuraan ja hankki kirjoja, jotka opastivat aloittelijaa ja varoittivat sudenkuopista. Internetistä oli tuolloin ja on edelleen paljon apua kahden pienen lapsen työssä käyvälle äidille, jolla on harrastukselleen aikaa vasta lasten mentyä nukkumaan.
Siinä missä internet on toisaalta vähentänyt sukututkimuksen vaatimaa arkistomatkailua, on se kuitenkin tuonut myös pulmia. Teuvo Ikonen painottaa lähdekritiikin merkitystä. Digitoidut asiakirjat ovat valokuvia alkuperäisistä, mutta osa muista tiedosta on kopioitu papereista käsin. Kirjoittajille on sattunut paljon virheitä, etenkin päivämäärissä, eikä tietoja kannata koskaan hyväksyä sellaisinaan, Ikonen sanoo.
Salapoliisityön jännitystä
Milja Puustisella oli sukututkimukselleen tyypillisen niukka lähtökohta: vain tieto isoisoisän syntymäajasta ja -paikasta. Sitkeydellä ja vähän tuurillakin hän on nyt edennyt sukuhaaran vaiheissa 1600-luvun loppupuolelle. Enää hänen kansiossaan ei ole pelkkiä päivämääriä ja paikkakuntia, vaan muutakin tietoa esivanhemmista.
- Siellä on ammatteja - renkejä, piikoja, torppareita, muutama suutari. Syitä, miksi on muutettu. Sairauksiakin on sattunut tulemaan. Perunkirjoista saa vähän kuvaa siitä, millaista elämää on eletty. Yhden ainoan rikosluettelomerkinnän olen löytänyt, salavuoteudesta.
Sukututkimuksessa on salapoliisityön jännitystä, Puustinen sanoo. Samalla se on tuonut menneiden polvien elämän todelliseksi ja elävöittänyt Puustisen kuvaa esimerkiksi kansalaissodasta. Omakuvansa hän ei arvele muuttuneen, mutta vahvistunut se ehkä on.
- Kyllä ne tiedot saavat tuntemaan, että minä olen tätä: merenrannalta kotoisin, ja se minut merelle vetää joka kesä.
Radion kulttuuriuutiset / Anniina Wallius