Suomi on kylmä, pohjoinen, väkimäärältään pieni viiden miljoonan kansa, jolla on historia täynnä urheilumenestystä. Paavo Nurmen kulta-ajoista tähän päivään olemme menestyneet maailmalla niin monissa lajeissa, että meitä voisi kutsua urheilun pikkujättiläiseksi. Olemme niittäneet mainetta niin kesä- kuin talvilajeissa ja tehneet samalla maatamme tunnetuksi maailmalla. Silti tuntuu - miten sen nyt kauniisti muotoilisi - että kiekkoleijonia luukuun ottamatta meillä ei ole kunnon urheilukulttuuria minkään lajin ympärillä. Isotkin lajit jäävät helposti marginaalilajeiksi Suomessa ja arvostus ei ole sitä mitä sen pitäisi olla.

Silloin kun voitamme, olemme hetken innoissamme ja ylpeitä menestyksen tuoneista urheilijoista, mutta sen jälkeen unohdamme nopeasti, ja kiinnostus palaa entiselle tasolleen. Kuljemme menestyksen perässä ja käännämme takin helposti, kun menestystä ei tulekaan. Suomessa korpivaellus keskikastissa ei kiinnosta ketään.

Englannissa on luuserijengejä, jotka häviävät jokaisen pelinsä, mutta silti katsomot pullistelevat ja kansa kannustaa. Suomalaiset eivät kannusta kuin voittajia. Näin ei voida rakentaa kunnon kulttuuria minkään lajin ympärille. Urheilussa, kuten muussakin elämässä on ylä- ja alamäkiä, eikä takinkääntö alamäen koittaessa ole hyvä tapa toimia.

Miksi suomalainen urheilukulttuuri poikkeaa niin paljon usein muusta eurooppalaisesta fanikulttuurista? Käyn ahkerasti Suomessa katsomassa eri lajien matseja ja tunnelma on yleensä vaisu. Keski-Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa on mielestäni erittäin hyviä malleja, joita voisi paremmalla yhteistyöllä, faniryhmien sekä järjestävän organisaation kanssa jalostaa. Hyvin moni on käynyt kokemassa erilaista kulttuuria eri lajien parissa ympäri maailmaa, ja esimerkiksi Etelä-Euroopassa tuntuu aina olevan menoa ja meininkiä kun pelejä käy katsomassa. Siellä fanit laulavat ja kannustavat kitarisat lepattaen, ja se itsessään tekee kokemuksesta huiman. Ja sanomattakin on selvää, että mukana ollaan koko perheen voimin: vaippaikäisestä vaariin.

Itse arvostan matseissa yritystä, tunnetta ja oman tason saavuttamista tai sen ylittämistä. Erityisesti minua koskettaa fanien perinteinen kyky kannustaa omiaan sortumatta vihamielisyyteen tai alatyylisyyteen, mikä on yksinkertaisesti luonteen ja kulttuurin vahvuutta - sitä todellista voimaa. Kannustuksen ja sen myötä tulevan tunnelman laajuus on totta kai täysin pelistä riippuvaista. Tunnelman tekevät peli, pelaajat, voitot ja suoritukset kentällä. Ei tuloksilla mielestäni ole niinkään väliä kunhan katsomoon asti näkyisi, että kentällä ainakin yritetään tosissaan. Kentällä otteiden pitää olla sellaisia, että kannustus on ansaittua.

Median rooli on myös suuri ja vaikuttava. Media voi omalla toiminnallaan luoda eri lajeista kuvaa, josta ennen pitkään muodostuu "totuus" ihmisten mielissä. Tietysti median pitääkin olla kriittinen ja kirjoittaa negatiivisiakin juttuja, mutta mitä jos kirjoitusten sävy olisikin positiivispainotteinen ja lajeista ja urheilijoista haettaisiin hyvät puolet ja tulevat mahdollisuudet esiin ja rummutettaisiin niitä.

Viime aikoina tapahtunut - mielestäni erittäin lupauksia herättävä - nuorennusleikkaus jalkapallomaajoukkueessa on saanut mediassa leiman jopa kaikkien aikojen huonoimpana maajoukkueena. Katsokaa vaan, niin tässä on se joukkue, joka vie meidät kisoihin ensimmäistä kertaa. Toinen esimerkki on koripallomiesten huikean menestyksen saama vähäinen huomio kotimaassa. Niin isossa lajissa kuin koripallo voi menestymistä pitää huippusuorituksena, jopa menestystarinana, mutta se ei näkynyt eikä kuulunut.

Maajoukkueet ovat jäävuoren huippu, mutta niiden kansainvälinen menestyminen indikoi kyseisten lajien asemaa suomalaisten sydämissä. Urheilukulttuurista ja sen pitkäjänteisestä rakentamisesta puhuttaessa, katseet kääntyvätkin kansallisiin sarjoihin ja seuratoimintaan.

Krooninen puute rahasta on leimaavaa suomalaisen urheilun kehittämisestä puhuttaessa. Käymättä läpi aiheeseen liittyvää noidankehää kokonaan, selvää on, että urheilu tarvitsee rahallista panosta. Suomessa seurojen toiminta pyörii usein talkootyöllä, ja se on erittäin kunnioitettavaa niitä ihmisiä kohtaan, jotka pyörittävät seurojen jokapäiväistä toimintaa pelkästä rakkaudesta lajiin ja tekemiseen. Itse asiassa suomalainen urheilukulttuuri on harvinaisuus, joka perustuu vapaaehtoisuuteen ja ihmisten sisäiseen paloon urheilun puolesta.

Arvostan talkootyöhenkeä hyvän asian puolesta, mutta urheiluseurat kaipaisivat kipeästi rahaa, jotta ne pystyisivät tarjoamaan enemmän ja laadukkaampaa valmennusta. Seuroissa ja niiden junioritoiminnassa kytee siemen tulevaisuuden menestykselle ja menestyjille.

Urheilun markkinointi on myös tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on sisältö. Urheilutapahtuman, on se sitten hiihtokisa Lahdessa tai jalkapallo-ottelu olympiastadionilla, pitää olla houkutteleva. Se on yksi vapaa-ajanviettotapa, jolle kilpailijoita riittää. Urheilutapahtuman on oltava sellainen, että siellä viihtyy ja koko perhe voi pienimpineen olla mukana.

Silloin kun urheilutapahtumat ovat luonnollinen vapaa-ajanviettomuoto ja keskustelun aihe työpaikoilla ja kotona, se on osa elämää. Ja kun se on luonnollinen osa elämää, voidaan puhua kulttuurista. Jotta tähän päästään, meidän on uskallettava innostua urheilusta.