Oli Soinin onni, että Alvar ja Vera päättivät lähteä marraskuisena aamuna 1941 naapurikylään Nårlångträskiin teurastamaan Veran veljen Göstan maatilalle kahta vasikkaa. Ja oli onni, että Alvar huomasi jättäneensä teurastuspuukon kotiin. Veran oli lähdettävä ostamaan uutta, koska Göstan puukoista ei ollut mihinkään.

Ääriään myöten täynnä olevassa kaupassa oli meneillään sotalapsien jako. Kauppias oli edellisenä iltana saanut määräyksen etsiä kuudelle suomalaislapselle kasvatusvanhemmat. Soinille, pikkuveli Alpolle ja kolmelle muulle oli jo ottaja katsottu, mutta vielä oli löydettävä viimeisellekin paikka. Ota sinä, sanottiin Veralle.

Vera lähti kysymään miehensä mielipidettä. Alvar ei ajatukselle lämmennyt, puukkoahan tässä tarvittiin, eikä mitään sotalasta. Neuvonpidon jälkeen Alvar kuitenkin myöntyi ja Vera palasi kauppaan kertomaan, että sotalapsi otetaan, jos saadaan vanhin. Sellainen, jonka voi jo ottaa mukaan navettatöihin.

Papereista selvisi, että eniten ikää, 6,5 vuotta, oli Soini Koskella. Niinpä sijoituspaikkoja järjesteltiin uudelleen, ja Vera tarttui kaupassa Soinia käteen. Huojentunut kauppias lupasi siltä seisomalta vielä teurastuspuukonkin ilmaiseksi Veralle.

Vain halkolaatikko tympi

Soini Koski päätyi 50 kilometriä Skellefteåsta länteen, Klöverforsiin, missä lapseton nuoripari Vera ja Alvar isännöivät suurta maalaistaloa. Pikkuveli Aimolle löytyi paikka viiden kilometrin päästä Nårlångträskistä.

- Isäntä oli tiukan lempeä ja emäntä lempeän tiukka, naurahtaa Soini, ja kertoo oppineensa sotalapsuusvuosinaan jämptiyden taidon.

Isäntä oli tiukan lempeä ja emäntä lempeän tiukka

Kun Soini Koski muistelee Ruotsin vuosiaan, puheessa ei vilahtele eroahdistus, ikävä, hylätyksi tulemisen tunne tai huolettoman elämän loppu. Soini puhuu onnellisista vuosista, elämänikäisestä ystävyydestä ja kahdesta kodista, jotka molemmat oikeasti tuntuivat kodeilta.

Ruotsin perheessä piti tehdä töitä. Sotalapsi autteli navetassa, kitki kasvimaalla ja oli isännän apuna hevosia kengittämässä. Työnteosta ei jäänyt katkeria muistoja. Soini nauraakin, että sotalapsiajan ainoa tympeä asia oli halkolaatikon täyttäminen. Pojan piti huolehtia, että puulaatikko oli aamulla täynnä ja halot ladottuna täysin suoraan.

- Eräänä aamuna pyysin päästä isännän mukana myllyyn. Onko puulaatikko täynnä, isäntä kysyi. Ei ole, sanoin ja ryntäsin täyttämään laatikon. Heittelin puut sikin sokin, ja kun juoksin pihalle, aisakello vaan kilkatti kaukana. Myllyltä palattuaan isäntä sanoi, että jos olisin tehnyt hommani ja täyttänyt ajoissa puulaatikon, olisin päässyt myllylle.

Tarkkuutta vaadittiin muutenkin. Naapureiden lasten kanssa sai mennä leikkimään, mutta jos vähänkin lipesi kotiintuloajasta, oli meriselityksen paikka. Jos selitys ei mennyt läpi, luvassa oli arestia.

Ruotsiin menee vieläkin kuin kotiinsa

Soini Koskelle sotalapsivuodet Ruotsissa tarkoittivat elinikäisten siteiden syntyä. Kasvatusvanhempien kanssa vierailtiin ahkerasti puolin ja toisin. Oltiin syntymäpäivillä ja muissa perhejuhlissa. Soini myös saatteli arkunkantajana molemmat kasvatusvanhempansa hautaan.

Myös Ruotsin perheeseen myöhemmin syntyneet lapset ovat aina tuntuneet oikeilta sisaruksilta.

- Yhdessä on kesämökkeilty ja muutama päivä sitten juttelin Skypen kautta  tilaa nykyään isännöivän Bengt-pojan kanssa. Hän oli täällä hirvimetsälläkin, Soini kertoo.

Kun Soini Koski täytti 60-vuotta, kasvatusäiti antoi lahjaksi kenkälaatikollisen vanhoja muistoja.  Laatikosta löytyi sotalapsen pahvinen kaulalappu ja kaikki isän ja äidin Suomesta lähettämät kirjeet vuosilta 1941 – 1947.

- Isä kertoo niissä rasavilli Soinista. Äiti kirjoittaa, että sinä olet sellainen villi, mutta ehkä se isäntä siellä ojentaa sinua. Remmiä tuli joskus, mutta vain aiheesta. En ole pitänyt sitä pahana, muistelee Soini Koski.

Arvokkaan kirjekokoelman ääressä voi elää sotalapsivuodet uudelleen. Muistoihin pääsee myös kesämökillä. Soini on rakentanut saunalle tismalleen samanlaisen puulaatikon.

- Joskus heitän huvikseni sikin sokin puut laatikkoon ja sanon ääneen, että eipä tarvitse enää latoa tarkasti. Joskus laitan prikulleen suoraan. Silloin tuntuu kuin olisin jälleen lapsi, nauraa Soini.