• 

• 

Tulitikkutehdas sijaitsi aikanaan Tampereen Rantatiellä. Myöhemmin samalla paikalla oli iso romukuorma-autojen parkkipaikka.

-Lapset olivat pieniä, ja kun isäntä oli ajossa ulkomailla, jostain piti saada lisärahaa, Turpiainen muistelee tikkutehtaalle pestautumistaan.

Liukuhihnatyötä

Kun haapatukit pilkottiin ja pätkittiin, niistä tuli tikkuja, joitten päät kastettiin rikkiin. Yhtenä työtehtävänä oli tikkujen määrän tarkistaminen askeista satunnaisotannalla.

Maija Turpiaisen tehtävänä oli pakettikoneen käyttäminen.

- Askeista muodostui puntteja. Punttikoneella oli kolme naista, ja heidän lisäkseen tehtaalla oli työnjohtaja ja muutama mies, laskeskelee Turpiainen.

Kaikkiaan työntekijöitä lienee ollut parisenkymmentä. Työaika oli seitsemästä neljään.

Tulipalovaara rutiinia

- Tikut tulivat liukuhihnaa pitkin ja minulla oli kahva, josta piti vedellä, kun ne etenivät, Turpiainen muistelee.

- Koneessa oli käsijarru, jota piti käyttää, kun rikki syttyi palamaan. Silloin koko paikka oli vähän aikaa tulimerenä. Mitään erityistä koulutusta vaaratilanteisiin ei ollut.

Ankeat olosuhteet

Työtahti tikkutehtaalla oli tiivis ja työ tehtiin seisten. Työvaatteina olivat omat vaatteet. Eväätkin syötiin työn ja koneitten ääressä. Sosiaalitiloja ei ollut.

-Makkaraa paistettiin rikki-urassa, jossa se lämpeni mukavasti, Turpiainen kertoo.

- Jossain vaiheessa sinne tuotiin uusia koneita Ranskasta. Ne reistailivat koko ajan.

Turpiaisen työura tulitikkutehtaalla jäi vain vajaan vuoden mittaiseksi, koska hän ei onnistunut saamaan lapsiaan päivähoitoon. Kun sukulaisiakaan ei ollut auttamassa, äidin piti jäädä kotiin.

-Työ oli kuin palapelia, mutta jotenkin minä tykkäsin siitä, muistelee Maija Turpiainen.