Me tiedämme oman paikkamme suurten urheilumaiden joukossa. Nykyaikaisten olympialaisten historiassa Suomi on kahminut mitaleja varsin mukavaan tahtiin, vaikka viime vuosina menestystä ei ole tullut totuttuun malliin. Silti me vaadimme edelleen kultaa ja kunniaa.

Kaukana ovat ajat jolloin Juha Kankkunen ja Tommi Mäkinen hallitsivat rallin MM-sarjaa. Suomalaisia maailmanmestareita tuntui riittävän yksi toisensa perään ja moni sinivalkoisista rallimiehistä otti tittelin useammankin kerran.

Viime vuosina MM-pokaalin on voinut jakaa ranskalaiselle Sebastian Loebille jo ennen kauden alkua, niin jännittävää rallin MM-sarjasta on tullut.

Formuloissa menee vieläkin ”loistokkaammin”. Suomalaisnäkökulmasta autourheilun kuninkuusluokan seuraaminen on ollut miellyttävää kuin hammastikun työntäminen varpaankynnen alle.

Ei se osallistuminen, vaan voitto

Jalkapallossa suomalaiset eivät ole koskaan menestyneetkään, eikä hunajaa ole ilmaantunut näköpiiriin Stuart Baxterin aikakaudellakaan. Ei britti-koutsi sentään ole jäänyt peukaloitaan pyörittelemään, onhan Baxter onnistunut pudottamaan Suomen ranking-sijoitusta kunnioitettavat 53 sijaa vain kolmessa vuodessa. Edelle ovat ehtineet sellaiset jalkapallon suurvallat kuin Kap Verde, Moldova ja Jamaika.

Nykyään meillä on sentään tervettä omanarvontuntoa. Tänä päivänä suomalainen kompastuu mieluummin sirkkeliin, kun lähtee seuraamaan alasarjatason jalkapalloa. Ymmärrettäväähän se on, ei sellaista räpellystä halua kukaan selvinpäin katsella.

Urheilun koko perusidea on voittaminen, ei osallistuminen. Suomalaisyleisö on osoittanut suurta viisautta, kun se ei vaivaudu paikan päälle todistamaan omiensa kompurointia. Paljon järkevämpää on kokoontua toreille ja turuille arvostelemaan kotijoukkueen otteita.

Tässä kohtaa suomalaisen urheiluhullun ylivertaisuus tulee parhaiten esiin. Painokkaimpia mielipiteitä esimerkiksi jääkiekosta laukovat yleensä ne, jotka eivät ole käyneet lätkämatseissa miesmuistiin. Juuri heidän ajatuksia valmentajien ja pelaajien olisi ensiarvoisen tärkeää kuunnella, heillähän ei ole otteluista saatuja korruptoituneita näkemyksiä pelin kulusta, mitkä vaikuttaisivat kokonaiskuvan havainnointiin.

Hiljaa, täällä yritetään urheilla!

Jos oma joukkue jollain ihmeen onnenkantamoisella menestyy, peleihin rynnitään vauhkoontuneen sonnilauman tavoin, tosin vain viisi minuuttia ennen ottelun alkua.

Vielä menestyksen kynnykselläkään suomalainen penkkiurheilija ei ryhdy riehakoimaan. Tämä onkin suorastaan nerokas suhtautuminen asioihin, niin usein ollaan nähty miten Ruotsi menee viimeisillä minuuteilla ohi.

Sokerina pohjalla perisuomalainen urheilunseuraaja osaa ottaa myös kanssaihmiset huomioon. Katsomossa istutaan hiirenhiljaa, ettei vain häirittäisi urheilijoita tyhjänpäiväisellä kannustamisella. Ja auta armias, jos joku erehtyy taputtamaan! Eihän siinä mekkalassa pysty vierustoveri keskittymään peliin lainkaan.

Hulluja nuo vimpeliläiset

Olen joskus erehtynyt katsomaan television välityksellä ulkomaista jalkapallo-ottelua. Siellä katsomossa elämöitiin kuin viimeistä päivää. Joillakin huligaaneilla oli jopa kaulahuiveja ja lippuja, joita he heiluttelivat päänsä yläpuolella kuin Mikki merihädässä. Kerrassaan vulgaaria toimintaa!

Mikä pahinta, kyseisessä ottelussa oli stadion täynnä populaa. Sellainen peli ei Suomessa menettelisi, paitsi ehkä Vimpelissä.

Vimpeliläiset (jotka viimeisimpien tutkimusten mukaan luetaan suomalaisiin) nimittäin ovat jopa yltiöpäisen menestyshulluja. Menneellä kaudella Vimpelin Vedon pesäpallo-otteluja seurasi noin 3 200 asukkaan kunnassa keskimäärin 2334 katsojaa.

Väkilukuun suhteutettuna Kajaanin Hokin jääkiekko-otteluun pitäisi ahtaa liki 28 000 kajaanilaista, jotta päästäisiin samoihin mittoihin.

Onneksi kajaanilaisjoukkueen yleisökeskiarvo on näin lokakuun lopussa pysytellyt kaiken kohtuuden säilyttävällä alle 800 katsojan tasolla.

Ei tässä taloustilanteessa ole varaa alkaa jäähalleja laajentamaan.

Jukka-Pekka Räsänen

harjoittelija

YLE Kainuu