• 

• 

• 

Maaliskuun kymmenentenä päivä, vuonna 1940 Heikki Jarla ja Juhani Sillanmäki olivat viisivuotiaita pojannaskaleita. Talvisota oli päättymäisillään, kun poikien lähitienoolla jysähti.

Sillanmäki oli kotonaan kahdestaan äitinsä kanssa ja näki Uudenkylän aseman pommituksen. Loput viisi perheenjäsentä olivat aseman luona, pommitusten kohteena.

- Katsoimme kauhulla, miten siinä käy. Asema paloi, mutta kukaan ei menettänyt henkeään. Kun kotijoukko tuli illan pimetessä takaisin, ilo oli katossa, muistelee Juhani Sillanmäki.

Niin ikään Heikki Jarlan isä oli hetkeä ennen pommitusta poistunut tuhoutuvalta asemalta.

- Isältä jäivät sinne rukkaset. Kun tavattiin, hän tuumasikin ensimmäiseksi, että pahus, kun hanskat paloivat, kertoo Jarla.

Huonomminkin olisi voinut käydä

Uudenkylän aseman pommituksessa olisi voinut käydä pahemminkin. Radalla kulkevissa junissa oli tuolloin väkeä, kun pakolaiset matkasivat yhteen suuntaan ja sotilaat kohti rintamaa. Lisäksi paikalla oli juna, jonka lastina oli ammuksia. Pommi osui kyseisen vaunun viereen, mutta kaikeksi onneksi se jäi suutariksi.

- Ei se ollut mikään pieni tapaus, koko pommitus. Toisaalta sota oli niinä aikoina koko ajan päällä, joten pikkumieskin siihen tottui. Onneksi ei tullut mitään sellaisia kauhukuvia, että olisi niitä öisin herännyt huutamaan, sanoo Heikki Jarla.

Pienet pojat ovat aina olleet uteliaita, ja niin olivat myös 70 vuotta sitten. Heikki Jarla kävi tovereineen heti tapahtuman jälkeen paikan päällä tutkimassa savuavia raunioita.

- Kokoonnuimme oman sotapoikajoukkomme kanssa yhteen. Paikallinen poliisi piti kuitenkin vahtia, ettei sieltä viety puolta asevarastoa mukana. Siellä oli ollut myös posti samassa, joten potkimme sieltä mustia kolikoita mukaamme. Niitä löytyy minulta edelleen.