Raili Heliövaaran yksityisvastaanotto Tampereella sijaitsi kodin yhteydessä Nekalan Jokipohjantiellä, samassa talossa apteekin ja postin kanssa.

- Ensin tuntui siltä, että potilaita ei tullut ollenkaan, mutta sitten töitä olikin ylenmäärin. Perhekin kasvoi; meitä oli aluksi neljä ja pian viisi. Vastaanoton pitäminen kodin yhteydessä kävi hankalaksi, kun aina joku pieni konttasi huoneeseen kesken tärkeän hoitotoimenpiteen.

Sodan jälkeen ihmisillä oli paljon proteeseja. Niiden teon lisäksi päivät täyttyivät paikkauksista ja hyvin usein hampaiden poistoista. Siihen aikaan oli tavallista poistaa hammas, joka nykyään saataisiin paikkaamalla kuntoon.

- Joskus potilas piti lähettää toisen lääkärin luokse, kun en itse halunnut poistaa korjattavaa hammasta. Moni halusi välttämättä tekohampaat omien tilalle.

Peseminen tahtoi unohtua

Myös lasten hampaat olivat 1950-luvulla kehnossa kunnossa. Monesti esimerkiksi kuutoshampaat piti poistaa heti puhkeamisen jälkeen, koska ne olivat niin rikkinäiset. Raili Heliövaara epäileekin, että karieksen syynä oli sotien jälkeen lisääntynyt makean syönti.

- Peseminen oli usein laiminlyöty, ja siitä joutui muistuttamaan myös aikuisia. Hammastahnaa oli jo silloin saatavilla - lapset taisivat syödäkin sitä, kun se maistui heistä hyvältä.

Raili Heliövaaran perhe muutti Nekalasta Ruotulaan vuonna 1966. Hän pääsi samana syksynä Tampereen kaupungille kouluhammaslääkäriksi Sieltä hän siirtyi perheineen samoihin töihin Tesomalle.

- Pisimmän ajan olin kouluhammaslääkärinä Rantaperkiössä. Sen jälkeen sain vapautui vielä virka Kissanmaan koulussa, josta jäin lopulta eläkkeelle vuonna 1992.

Harjat vaihtuivat pehmeiksi

Valistus oli siihen aikaan keskeistä. Hampaiden pesuun tuli nykytys, jossa riittikin opettamista vilkkaille lapsille. Hammasharjat olivat alkuun melko kovia. Nykytyksen myötä vaihdettiin pehmeämpään harjaan.

- Silloin alkuun oli vain amalgaamipaikkoja. Valkoinen paikka-aines ei tahtonut kestää; vasta muoviaineet mahdollistivat esimerkiksi nastahampaan teon suoraan suuhun, Raili Heliövaara muistelee.

- Turbiiniporaa ei ollut vielä silloin, kun aloittelin hammaslääkärinä. Pora piti alkuaikoina niin hirvittävää ääntä, että käytin mieheltä lainattuja kuulosuojaimia!

Vieläkö muistat hymytarrat?

Hammaslääkäri halusi antaa lapsille jotain kiitokseksi hyvin sujuneen hoidon jälkeen - moni sai lähtiessään mukaansa tyhjän poralaatikon tai kiiltokuvan. Kun sopivia lahjoja ei muuten löytynyt, Raili Heliövaara alkoi piirtää itse hammastarroja koululaisille.

- Niitä oli muistaakseni kuusi erilaista. Niissä oli hampaita, joilla oli jalat, kädet ja kasvot. Ne kiittelivät puhekuplissa harjaajia, ja niistä lapset pitivät kovasti.

Lasten hampaiden kunto koheni vuosien kuluessa ksylitolin ja fluorin myötä. Raili Heliövaaran jäädessä eläkkeelle maitohampaat olivat jo hienossa kunnossa.

- Kuutosia ei enää tarvinnut ottaa pois. Monen hampaat pelasti myös silloin käyttöönotettu pinnoitus, jonka olen tehnyt myös omien lasteni viisaudenhampaisiin. Ne ovat yhä ihan ehjiä, vaikka lapset ovat jo viisikymppisiä, Raili Heliövaara nauraa.