| |
| |
 |
 |
| |
|
|
|
| |
|
| |
|
Tarja Kaarina Halonen |
|
| |
|
|
- syntynyt 24.12.1943 Helsingissä
- ylioppilas 1962, oikeustieteen kandidaatti 1968
- työura ja poliittinen toiminta:
SAK:n lakimies 1970 - 1979 (virkavapaus 1974 - 1975, jolloin pääministeri Sorsan eduskuntasihteeri), Helsingin kaupunginvaltuutettu 1977 - 1996, kansanedustaja 1979 - 2000, sosiaali- ja terveysministeri 1987 - 1990, oikeusministeri 1990 - 1991, ulkoministeri 1995 - 2000, tasavallan presidentti 2000 -
- asuu Helsingissä
- puoliso: valiokuntaneuvos, oikeustieteen tohtori Pentti Arajärvi
- lapset: Anna 1978
- harrastukset: uinti, kuvataide ja teatteri
|
|
|
 |
|
|
| |
|
|
|
Istuva presidentti Tarja Halonen ilmoitti keväällä monen SDP-aktiivin helpotukseksi lähtevänsä tavoittelemaan toista virkakautta. Halonen kohosi maamme johtoon ulkoministerin paikalta, mutta hänellä on takanaan pitkä ura niin ay-liikkeessä kuin eri hallituksissakin. Tukijat kiittelevät Halosta osaavaksi ja huumorintajuiseksi poliitikoksi, mutta vastustajat ovat moittineet häntä liiallisesta maailmanparannusinnosta ja idealismista.
Tarja Halosen kampanjasivut >>
Tarja Halonen syntyi keskelle jatkosodan melskeitä, jouluaattona vuonna 1943. Äiti Lyyli oli kotiavustaja ja isä Vieno rakennustyömies. Vanhemmat erosivat Tarjan ollessa vain kaksivuotias, ja Halosten ainoa tytär kasvoi uusperheessä, kun äiti meni uusiin naimisiin.
Tarja Halonen imi sosialistiaatteen jo kotona: kasvoihan hän työläisperheessä Helsingin työläiskaupunginosassa Kalliossa. Lyyli-äitikin toimi luottamusmiehenä. Kirjoitettuaan ylioppilaaksi vuonna 1962 Tarja Halonen aloitti taidehistorian opinnot Helsingin yliopistossa. Vuoden kuluttua pääaine vaihtui oikeustieteeseen.
Heikkojen ja sorrettujen puolustaja
Vaikka 1960-luku oli poliittisen kuohunnan aikaa opiskelijapiireissä, tuleva presidentti ei juuri opiskelijapolitiikkaan osallistunut. Vanhan valtaukseenkin vuonna 1968 hän osallistui lähinnä sivustajaseuraajana.
Opiskelijatovereiden mukaan Tarja Halosta ei parhaalla tahdollakaan voinut kutsua radikaaliksi, vaan jo tuolloin hänen aatemaailmansa oli selkeästi suuntautunut ihmisoikeus- ja tasa-arvokysymyksiin. Jo nuoren Halosen sydäntä lähellä olivat vähemmistöjen, kuten homoseksuaalien ja romanien puolustaminen sekä kehitysmaiden ongelmat.
Oikeustieteen kandidaatiksi Tarja Halonen valmistui joulukuussa 1968, minkä jälkeen hän pyrki ja pääsi töihin sosiaali- ja järjestösihteeriksi Suomen ylioppilaskuntien liittoon. Pestiä kesti vain vuoden, sillä vuonna 1970 SAK tarvitsi uutta lakimiestä, ja toimeen valittiin Tarja Halonen. Samoihin aikoihin Halonen liittyi SDP:n Kallion osaston jäseneksi.
Politiikka alkoi vetää Halosta puoleensa viimeistään 1970-luvun puolenvälin tietämissä, kun Kalevi Sorsa pyysi nuorta juristia poliittiseksi sihteerikseen. Halonen suostui tehtävään, mutta pysyi edelleen myös SAK:n lakimiehen virassa.
Nainen huipulla
Halosen poliittisen uran todellinen nousukiito alkoi vuonna 1977, kun hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuustoon. Pari vuotta myöhemmin Halonen pyrki toistamiseen eduskuntaan - ja pääsi.
Vain muutamaa kuukautta aiemmin tuore kansanedustaja oli tullut äidiksi, kun hän ja SDP:n eduskuntaryhmän silloinen sihteeri Kari Pekkonen saivat Anna-tyttären. Perhe-elämää kesti vain muutaman vuoden, sillä Halonen ja Pekkonen erosivat 1980-luvun alkupuolella. Naimisiin asti he eivät koskaan ennättäneet.
Eduskunnassa Halonen huomattiin sanavalmiina ja rohkeasti omaa linjaa vetävänä poliitikkona: hän imetti pientä tytärtään kesken työpäivän, ja vuosina 1980 - 1981 hän toimi seksuaalista tasa-arvoa ajavan Setan puheenjohtajana. Setan puheenjohtajana ollessaan Halonen teki eduskuntakyselyn seksuaalisten vähemmistöjen syrjinnästä.
Sorsa pyysi ministeriksi
Halonen toimi vuosikausia rivikansanedustajana, kunnes vuonna 1987 Kalevi Sorsa pyysi häntä Harri Holkerin sinipunahallitukseen sosiaali- ja terveysministeriksi.
Vakaumuksellisena sosialistina Halonen suhtautui epäluuloisesti yhteistyöhön kokoomuksen kanssa eikä olisi halunnut lähteä mukaan sinipunayhteistyöhön. Lopulta hän suostui kuitenkin ottamaan ministerin pestin vastaan. Olihan kyseessä tehtävä, joka läheisesti liittyi Halosen omiin kiinnostuksen kohteisiin.
Kolmen vuoden kuluttua Halosesta tehtiin oikeusministeri. Käytännössä tämä merkitsi ensimmäistä rajua ryöpytystä, johon Halonen poliittisella urallaan joutui. 1990-luvun alussa Suomeen pyrki silloisesta Neuvostoliitosta useita loikkareita. Oikeusministeri Halonen teki käännytyspäätökset, joita kansalaiset arvostelivat ankarasti. Kaikki tiesivät, että loikkareita ei naapurimaassa kohdeltu mitenkään helläkätisesti.
Halonen tukeutui kuitenkin kansainvälisiin sopimuksiin ja lakipykäliin eikä provosoitunut arvostelusta. Lakipykälien tiukka noudattaminen on korostunut Halosen myöhemmälläkin uralla.
Halosen ura jatkui vuonna 1995 pääministeriksi nousseen Paavo Lipposen hallituksessa ulkoministerinä. Nimitys oli yllätys: paikkaa oli pedattu SDP:n pitkän linjan vaikuttajalle Pertti Paasiolle, eikä yksikään nainen ollut aikaisemmin toiminut ulkoministerinä.
Myös ulkoministeriössä nimitystä hämmästeltiin ja kauhisteltiinkin. Halonen ei ollut tullut tunnetuksi erityisen diplomaattisena tai sanojaan säästelevänä poliitikkona, päinvastoin. Alku ministerinä olikin hankala, eikä tuiskahtelevaa ja ajoittain kiukuttelevaakin Halosta muistella ministeriössä vieläkään yksin lämpimästi.
Halos-ilmiö syntyy
Vaikka ura ulkoministerinä ei alkanut suotuisten tähtien alla, merkitsi se Haloselle läpimurtoa valtakunnan tasolla. SDP:ssä alettiinkin miettiä, olisiko Halonen maan seuraava presidentti.
Vuoden 2000 presidentinvaalien lähestyessä SDP:ssä alettiin puuhata puolueen ehdokkaiden esivaalia. Presidentti Martti Ahtisaari piti esivaaliin osallistumista nöyryyttävänä, eikä tähän suostunut. Tie oli näin auki Tarja Halosen voittokululle. Hän voitti esivaalit mennen tullen, mutta valtakunnan tasolla kannatuskäyrät pysyivät alhaalla. Vielä syksyllä 1999 Halonen ei ollut kyselyjen kärjessä, eikä monikaan uskonut, että hänestä tulisi maan seuraava presidentti.
Alkuvuonna 2000 Halosen suosio alkoi kuitenkin kasvaa. Yhtäkkiä presidentinvaalien pääehdokkaat olivatkin keskustan Esko Aho ja demarien Tarja Halonen. Aho yritti voittaa kansan tuen vetoamalla perusarvoihin, kuten ydinperheeseen ja uskontoon. Halonen kun ei parhaalla tahdollakaan sopinut perinteisiin muotteihin: vaalikampanjaa kävi kirkosta eronnut yksinhuoltaja, jolla ei ollut aikeitakaan avioitua pitkäaikaisen miesystävänsä Pentti Arajärven kanssa.
Kaikesta huolimatta tai ehkä juuri siksi Halonen kuitenkin voitti Ahon vaalien toisella kierroksella - niukasti, mutta kuitenkin riittävästi. Maa sai ensimmäisen naispresidentin.
Tarja Halosen presidenttikausi alkoi uuden perustuslain merkeissä. Laki kavensi ja muutti merkittävästi presidentin valtaoikeuksia. Koska kukaan ei ollut testannut uutta valtiosääntöä vielä käytännössä, Halonen, hallitus ja eduskunta joutuivat etsimään oikeita yhteistyötapoja.
Törmäyksiltäkään ei ole vältytty, kun pääministeri, ulkoministeri ja presidentti ovat hakeneet yhteistä säveltä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta päätettäessä ja EU-kokouksiin osallistuttaessa.
Halosen suosio on koko presidenttikauden aikana ollut huippulukemissa. Jotkut ovat muistuttaneet hieman happamasti, että vastaavanlaisia suosiolukemia on mitattu viimeksi Urho Kekkosen aikana, tai Neuvostoliitossa.
Parantumaton maailmanparantaja
Halosen poliittista uraa on kolmen vuosikymmenen ajan leimannut kiinnostus tasa-arvo- ja ihmisoikeuskysymyksiin, eivätkä kuusi vuotta presidenttinä ole tuoneet tähän muutosta. Halonen on kerta toisensa jälkeen nostanut puheissaan ja haastatteluissaan esille etenkin globalisaation niin ongelmineen kuin mahdollisuuksineenkin.
Toinen tärkeä teema on ollut YK ja sen rooli rauhanrakentajana maailmassa.
Samat asiat ovat nousseet esille myös vaalikampanjassa.
Halosen idealistiset ajatukset ovat saaneet monet hänen vastustajistaan arvostelemaan häntä liiallisesta maailmanparannusinnosta, haihattelusta ja jopa Suomen ulkosuhteiden vaarantamisesta. Arvostelihan Halonen kipakasti YK:ssa Yhdysvaltain johtaman liittouman hyökkäystä Irakiin ja kutsui sotaa laittomaksi.
Esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan johtaja Risto E.J. Penttilä kirjoitti keväällä 2004 Helsingin Sanomissa, että presidenttimme liian suuri maailmanparannusinto voi olla ja uhka Suomen turvallisuudelle. Samanlaisia kommentteja on kuultu muualtakin.
Halonen on suhtautunut arvosteluun ainakin näennäisen tyynesti, eivätkä kansalaisetkaan tunnu lämpenevän presidenttinsä arvostelulle. Ainakin Nato-kyselyt näyttävät, että presidentti ja suomalaiset ovat samoilla linjoilla: suurin osa kansasta on toistaiseksi Natoon liittymistä vastaan.
Halonenkaan ei ole täysin tyrmännyt Nato-jäsenyyttä, mutta hänen mukaansa asia ei ole tällä hetkellä ajankohtainen. Nyt pitää pyrkiä EU:n sisäisten turvatakuiden kehittämiseen, Halonen linjaa.
Hyvinvointiyhteiskunnan puolustaja
Tarja Halonen pyrkii jatkokaudelle tunnuslauseella Koko kansan presidentti. Vaalikampanjan ydinteemoja ovat hyvinvointivaltion puolustaminen ja ihmisoikeudet.
Halosen mukaan hyvinvointiyhteiskunta on palvellut suomalaisia hyvin, ja siksi sitä ei ole syytä purkaa vaan kehittää. Suomalaisten oikeus työhön, turvallisuuteen ja tasa-arvoon tulee turvata jatkossakin.
Ihmisoikeuksiin Halosella on edelleen laaja näkökulma. Hän korostaa, että vaikka presidentti on suomalaisten presidentti, Suomen pitää olla myös mukana rakentamassa oikeudenmukaisempaa maailmaa. Itse Halonen haluaa olla edistämässä ihmisoikeuksien toteutumista maamme rajojen ulkopuolellakin.
Halonen on sanonut toivovansa, että kuusi vuotta Suomen ulkopolitiikan johdossa ovat todistaneet kansalle hänen pätevyytensä. Haaste on kuitenkin tiukka, kun vastaan asettuu entinen valtiovarainministeri, nykyinen pankinjohtaja Sauli Niinistö.
Halonen pyrkiikin voittamaan kansan puolelleen sanomalla olevansa presidentti, jonka arvomaailma lähtee inhimillisyydestä ja arkielämän ymmärtämisestä.
Mia Gertsch |
|
