Suomen lähi- ja perushoitajaliiton SuPerin puheenjohtaja Juhani Palomäki ennustaa vanhustenhuollon työvoimapulan olevan lähellä ellei vanhustenhuollon laatu parane. Nykymalliseen vanhustenhuoltoon ei enää saada motivoituneita hoitajia.
-Vaikka sosiaali- ja terveysalalle vielä löytyy hakijoita, liian harvat valitsevat alakseen vanhustyön, sanoo Palomäki.
Hänen mukaansa opiskelijat huomaavat työn mielettömyyden jo harjoitteluaikana. Alalla on valtakunnallisesti arvioitu olevan noin 4500 työntekijän vajaus.
Palomäen mukaan uuvuttavin on sellainen työyksikkö, jossa tekijöitä on liian vähän, johtajuus on hukassa, tehtäviä rajataan keinotekoisesti eikä asioista edes keskustella.
Tällaisissa yksiköissä työntekijät kokevat turhaa syyllisyyttä ja uhkana on kyynistyminen ja lopulta vanhusten laiminlyönti. Hän epäilee, että pääkaupunkiseudun suurissa vanhustehtaissa tämä vaara on erityisen suuri.
SuPer järjestää kaikkiaan neljä seminaaria, joilla tähdätään työnilon ja tuottavuuden yhdistämiseen vanhustenhuollossa. Ammattilaisten keskuudessa oman työn laadun kehittäminen on herättänyt kovaa kiinnostusta, ainoastaan poliitikkoja ei asia ei tunnu kiinnostavan, sanoo hankkeen vastuuhenkilö Leena Kaasinen-Parkatti.
Perushoitajien tehtäviä rajataan keinotekoisesti
Nyt ollaan etsimässä käytännön ratkaisuja ongelmiin, joita pulpahti esiin SuPerin edellisen Lähellä lämpimät kädet -kehittämishankkeen yhteydessä. Työntekijät kantavat mm. turhaa syyllisyyttä hoitoon vaikuttavista ratkaisuista, joihin he eivät todellisuudessa voi itse vaikuttaa, sanoo Kaasinen-Parkatti.
Lähi- ja perushoitajien tehtäviä on myös paikoin rajattu, ja erityisesti lääkkeiden jako-oikeutta on pyritty kaventamaan. Työpaikoilta puuttuu liian usein yhteinen keskustelu, ja valtakunnalliset laatusuositukset ja oman kunnan vanhusstrategiat on haudattu liian usein esimiesten pöytälaatikkoihin.
Sosiaalipsykologi John Pihlaja katsoo, että työn määrän kasvu samanaikaisesti resurssien leikkaamisen kanssa on tuonut vanhustyöhön kiireen kulttuurin. Stressi kaavoittaa hänen mukaansa rutiineihin ja kiire ja riittämättömyyden tunne vaikeuttavat uuden oppimista ja luovuutta juuri silloin, kun sitä eniten tarvittaisiin. Myös päätös tekemättä jättämisestä on työntekijälle kohtuuton yksin kannettavaksi.
