Talviruokintapaikalla tammi-helmikuussa
Kuusitiainen (Parus ater) Alle kymmenen gramman painoinen kuusitiainen on pienimpiä lintujamme. Tavallisista tiaisistamme se on harvalukuisin. Kanta painottuu maamme eteläiseen osaan. Kuusitiainen aloittaa talvivarastojen keräämisen jo varhain. Se takaa kevyen linnun hengissä pysymisen kovina talvina. Kuusitiainen yöpyy pöntöissä ja koloissa, joihin se keväämmällä tekee pesänsä. Kuusitiainen sekoitetaan joskus hömötiaiseen. Äänen lisäksi kuusitiaisen erottaa hömötiaisesta valkeasta niskalaikusta ja siipijuovasta.
Punatulkkua (Pyrrhula pyrrhula) ei voi sekoittaa muihin lintuihimme. Talvisin yleinen lintu katoaa kevään tullen kuin taikaiskusta. Se pesii mielellään kuusivaltaisissa metsissä ja on pesimäpaikallaan melko huomaamaton. Jopa kirkkaanväristä koirasta on vaikea havaita. Talviruokintapaikoilla se syö kaikenlaisia siemeniä, pähkinöitä ja leivänmuruja. Punatulkku liikkuu pesimäajan ulkopuolella pieninä parvina.
Mustakaularastas (Turdus ruficollis) oli viime talven ehdoton yllättäjä. Sitä oli tavattu maassamme aiemmin vain parikymmentä yksilöä. Yllättäen viime talvena tehtiin puolisen tusinaa lisähavaintoa. Mikä sai siperialaisen lajin haksahtamaan joukoittain väärään suuntaan on mysteeri. Syynä oli ehkä muuttoajankohdan poikkeukselliset ilmasto-olot. Nämä "erehtyjät" ovat yleensä nuoria lintuja.. Väärä muuttosuunta vie yleensä hengen. Mustakaularastaat etsiytyvät meilläkin ruokinnoille. Ehkä jokunen yksilö selviytyy talven yli. Olisi mielenkiintoista tietää sen kevätmuuttosuunta.
Mustarastas (Turdus merula) Eteläiseen Suomeen painottunut mustarastas on lisääntynyt viime vuosikymmeninä. Se on siirtynyt ilmaston lämpenemisen myötä jatkuvasti pohjoiseen päin. Suurin osa mustarastaista muuttaa talveksi Keski-Eurooppaan, mutta etenkin hyvinä pihlajanmarjavuosina niitä jää runsaasti Suomeen. mustarastas on varhaisimpia lintulajejamme. Jo tammikuun lämpiminä öinä kerrostalon katolta kuuluva kaunis huilu onkin ensimmäisiä merkkejä talven kääntymisestä kevääseen.
Töyhtötiainen (Parus cristatus) Veikeän näköinen töyhtötiainen on helppo tunnistaa niin ulkonäkönsä, kuin rullaavan äänensä perusteella. Töyhtötiainen kuuluu ns. metsätiaisiin ja on pääsääntöisesti paikkalintu. Usein syksyisin osa yksilöistä lyöttäytyy kuitenkin vaeltavien tiaisparvien mukaan ja siirtyy uusille alueille. Laji arastelee aukeita paikkoja ja se seuraileekin metsänreunoja mieluummin, kuin uskaltautuisi ylittämään peltoaukeaa tai järveä.
Töyhtötiainen keräilee muiden metsätiaisten tavoin siemeniä talvivarastoihin ja saapuu
ruokintapaikallekin, kunhan se sijaitsee metsässä tai sen reunassa. Valitettavasti tämä viehättävä laji on vähenemässä ilmeisesti metsien muuttumisen myötä, kuten hömötiainenkin.
Sinitiainen (Parus caeruleus) kuuluu talitiaisen ohella talviruokinnasta selvästi hyötyneiden lajien joukkoon. 80-luvun lopulta asti sinitiaisten lukumäärä on noin kaksinkertaistunut. Tällä hetkellä se on kuudenneksi yleisin talvilintu. Ilman talviruokintaa sinitiaisen talvikuolleisuus olisi huomattavan suuri. Sinitiainen kuuluu varhaisimpiin laulajiin ja aloittaa mustarastaan kanssa samoihin aikoihin jo tammikuussa, mutta hentoäänisenä ja päivällä laulavana sen laulu hukkuu muihin ääniin.
Puukiipijä (Certhia familiaris) on hyvin pienikokoinen ja melko huomaamaton lähinnä kuusimetsissä viihtyvä laji. Nimi tulee siitä, että se seilaa puunrunkoa alhaalta ylöspäin etsien kaarnakoloista hyönteisiä. Parhaiten linnun tunnistaa viiltävän kirkkaasta sirahtavasta äänestä Puukiipijä on oppinut jonkun verran käymään talviruokintapaikoilla, mutta ei läheskään tiaisten veroisesti. Kylmät talvet karsivat paljon tätä alle 10 gramman painoista lintua, jolla ei ole tarpeellisia rasvavarastoja kylmiä öitä varten. Puukiipijä käyttää valoisan ajan lähes kokonaan ravinnon hankintaan.
Fasaani (Phasianus colchicus) on tuotu meille Euroopan kautta Aasiasta noin sata vuotta sitten. Fasaani on kulttuurilaji ja talvisin täysin ruokinnasta riippuvainen. Kanalinnulle tyypilliseen tapaan sillä on paljon poikasia, yleensä toistakymmentä. Niiden kuolleisuus on hyvin suuri. Taajamissa kissat, varikset, koirat, autot yms tuhoavat poikueet usein viimeistä myöten. Aikuisillakin linnuilla on uusia uhkia: petovihan hellitettyä asutuskeskuksiin runsaamman ravinnon perään on alkanut talvisin ilmestyä enemmän ja enemmän kanahaukkoja ja huuhkajia, ja kettujakin asuu nykyisin taajamissa jopa ympäri vuoden.
Orava (Sciurus vulgaris) Harvalla on pahaa sanottavaa oravasta vaikka se tilaisuuden tullen saattaa pistää linnun munat tai poikaset poskeensa. Talveen orava valmistautuu tekemällä varastoja. Se kerää siemeniä maahan, puiden koloihin ja oksiin. Jos samalla alueella on useita oravia, ne käyttävät toistensa varastoja. Osa maassa olevista kätköistä päätyy myös jyrsijöiden evääksi. kovilla pakkasilla orava oleskelee pesässään miltei koko ajan ja poistuu vain pikaisesti ruokailemaan. Pesä on hyvin vuorattu ja sisään mentyään orava sulkee sen suuaukon. Lämpötila pysyy kovallakin pakkasella plussan puolella. Pesä muistuttaa ulkomuodoltaan pientä harakan pesää, mutta on paljon tiiviimpi. Lämpö pysyy plussan puolella kovillakin pakkasilla. Talviruokinnasta orava hyötyy vahvasti ja ruokintojen turvin elävien taajamaoravien talvikuolleisuus onkin pientä metsäoraviin verrattuna. Oravakannan vuosivaihtelu on suurta ja huippuvuosina Suomessa voi olla syksyisin useita miljoonia yksilöitä.
Hömötiainen (Parus montanus). Tämä isopäinen ja eloisa pallero ilmoittaa olemassaolostaan yleisimmin kuuluvalla tsi-tsi-tsää-tsää-äänellä, josta jälkimmäinen osa on kuuluvampi. Hömötiainen on aito metsälaji, mutta saattaa syksyisin ja talvisin ilmaantua esikaupunkialueillekin, etenkin jos alueella harrastetaan lintujen talviruokintaa. Myös hömötiainen aloittaa jo syksyllä hyvissä ajoin talvivarastojen teon. Ruokintapaikalla arvojärjestyksen määräytyminen on mielenkiintoinen tapahtuma. Se ei noudata läheskään aina kokojärjestystä, vaan yksilön luonne näyttää olevan yhtä tärkeä ominaisuus.
Joskus hömötiainenkin pystyy pomottamaan itseään paljon painavampaa talitiaista, välillä jopa viherpeippoakin. Laulua alkaa usein kuulua jo tammikuun kauniina päivinä, vaikka pesintään ryhdytäänkin vasta huhtikuussa.
