Vuoteni Lauttasaaressa
Elettiin 90-luvun alkua kun silloinen vaimoni alkoi jostain syystä miettiä muuttoa pois keskustasta. Ajattelin hiljaa mielessäni, että joo, joo. Tämä on kuitenkin varmaan taas jotain hyvin nopeasti ohi menevää. En ehkä siksi kommentoinut hänen pohdiskeluunsa sisällytettyä kysymystä vaisua urahdusta kummemmin. Viihdyin ihan hyvin Punavuoressa, joten ei minulla ollut sen suurempaa halukkuutta vaihtaa maisemaa johonkin uuteen ja vieraaseen paikkaan, josta en tietäisi mitään. Minulla on myös aina ollut hyvin vahva taipumus kiintyä paikkoihin, kuten silloin Punavuoreen, etten senkään vuoksi ollut oikein halukas muuttamaan mihinkään. Lisäksi olen aina vihannut muuttoon liittyvää kaameaa hässäkkää.
Aikaa kului enkä enää edes muistanut lyhyttä muuttopohdiskelua, kun innosta puhkuva vaimoni sitten eräänä iltana kahvipöydässä latoi naama loistaen eteeni kuvasarjan löytämästään ihanasta asunnosta. Hitto ! Ei kai . . . ! Hän olikin ollut ihan vakavissaan ! Vai että Lauttasaaressa olisi kiva asunto. Rakas Punavuori, mitäs nyt tehdään. Muistin kyllä aiemmin murahtaneeni muuttomietiskelyihin ” joo”, tai jotain sinne päin. Hän oli sitten päättäväisesti tulkinnut murahdukseni myöntymisen merkiksi ja kierrellyt sen jälkeen itsekseen asuntoja katselemassa. Tietenkin hän oli myös jo ehtinyt ihastua päätä pahkaa tähän ”varsinaiseen löytöön”, joten kohdallani ”joon” peruminen enää tässä vaiheessa olisi voinut tuoda omaan viihtyvyyteeni tiettyjä epämukavuuksia. Sitä paitsi onhan omaan ”huutoonsa” kuitenkin aina vastattava. Lisäksi tiesin vaimoni viettäneen lapsuutensa onnellisimmat ajat Lauttasaaressa, joten ymmärsin hyvin, että kiva asunto oli ”sattunut” löytymään juuri sieltä.
Katselin pöydän ääressä mietteliäänä kuvia ja asunto kyllä näytti kieltämättä oikein mukavalta. Ylimmän kerroksen huoneisto, jonka parvekkeelta olisi avara näköala puistoon ja satamaan meren siintäessä veneiden mastojen takaa. Onpa kerrassaan kauniin näköistä seutua. Eihän tämä vaikuttanut enää ollenkaan pahalta. Itse asiassa ajatus alkoikin yhtäkkiä tuntua melkoisen houkuttelevalta. Ehkäpä sinne saattaisi kotiutua helpostikin. Olinhan kotiutunut aikaisemmin jo niin moneen muuhunkin paikkaan, kuten sillä hetkellä Punavuoreenkin. Kun vielä asia kerran vaikutti olevan vaimolleni niin kovin tärkeä, en mitenkään raatsinut laittaa hanttiin. Näin sitten ajatuksissani päästetty huolimaton ”joo” -murahdus oli antanut tietämättäni sysäyksen kohtaamiseeni Lauttasaaren kanssa.
En vielä silloin osannut lainkaan arvata miten merkittävä jakso Lauttasaaresta tulisi elämääni loppujen lopuksi muodostumaan. Tulin viettämään saarella monta hyvää vuotta elämästäni, jotka jättivät jälkeensä monia hienoja muistoja. Noiden onnellisten vuosien vuoksi Lauttasaaresta muodostui minulle jotain hyvin arvokasta ja henkilökohtaista. Jonnekin syvälle aivojeni sopukoihin on tallentunut pysyvästi monia rakkaita muistoja, kuten lukemattomat retkeni koirien kanssa saaren metsissä, rannoilla ja kallioilla. Maastossa risteilevät polut, rehevät rantalehdot, varjoisat kuusikot ja vanhat käppyräiset kalliomännytkin ehtivät tulla minulle vuosien mittaan läpikotaisin tutuiksi.
Opin tuntemaan monet saarella vuosittain pesivät lintuyksilöt ja jotkut niistä myös oppivat tunnistamaan minut. Tutun selkälokkiparin untuvikkojen varttumisen seuraaminen salskeiksi nuorukaisiksi oli kesä toisensa jälkeen aina yhtä tunteisiin vetoava kokemus. Sain olla mukana kokemassa mieleenpainuvia onnen hetkiä yhdessä ylpeiden vanhempien kanssa niiden jälkikasvun noustessa ensimmäistä kertaa haparoiden siivilleen. Poikasten ensimmäiset lentokerrat olivat aina suorastaan liikuttavan kömpelöä vaappumista. Hontelot nuorukaiset harjoittivat kuitenkin turvallisella kotilahdellaan päättäväisesti lentotaitojaan. Harjoittelun myötä lihakset vahvistuivat, taidot karttuivat ja lopulta nuoret linnut oppivat hallitsemaan tuulia lähes vanhempiensa veroisesti. Tiesin eron hetken väistämättä lähestyvän. Vihdoin sitten tuli se kirpeän kuulas syysaamu jolloin ystäväni olivat poissa. Istuin usein noina yksinäisinä syksyisinä aamuina mietteissäni kylmällä kalliolla tuijottamassa tyhjää lahtea. Olin kokenut sen aamun jo niin monina vuosina aiemminkin, mutta joka kerran lokkiystäväni jättivät poistuessaan jälkeensä saman onnensekaisen kaihon ja tyhjyyden tunteen. Kesäisten ystävieni lähdettyä kohti etelää syksy tuntui aina entistä koleammalta.
Onnellisten muistojen vastapainoksi mieleeni jäi myös joitakin murheen hetkiä, kuten vaikkapa sammakoiden nuijapäiden kuolema vuodesta toiseen niiden rantakallioilla olevien kotilammikoiden kuivuessa aina kesken kesän. Vanhempien tekemien väärien valintojen vuoksi nuo pienet vipeltäjät eivät koskaan ole edes saaneet kunnon mahdollisuutta. Elämän laaja kirjo, sen uskomaton kauneus ja joskus niin epäoikeudenmukainen kovuus, toisten onni ja toisten epäonni, liikuttavat mieltä läpi koko tunneskaalan.
Lauttasaaren jäljellä oleva pirstaleinen luontokin pystyy tarjoamaan meille vielä monia vahvoja tunteita herättäviä kokemuksia, jos vain osaamme havainnoida ympäristöämme ja pidämme itsemme vastaanottavaisina. Monet rakkaimmista muistoista koostuvat usein aivan tavallisista, hyvin pienistä asioista ja tapahtumista; kevään ensimmäisen sinivuokon avautumisesta, ensimmäisestä sorsaemon johdattelemasta untuvikkolaumasta tai meren yli saapuvan kiurun riemukkaasta tervehdyksestä. Pienen pienetkin asiat voivat tuoda avoimeen sydämeen suuren ilon. Kiitos teille eläin- ja kasviystäväni, kiitos sinulle tuulinen saari, kaikista niistä elämyksistä ja kauniista muistoista jotka teiltä sain Lauttasaaren vuosinani.
Elämäni on ehkä turhankin usein päättänyt kulkea omia ennalta arvaamattomia polkujaan ja olen saanut tuntea itseni välillä vain matkustajaksi. Erinäisten mutkikkaiden elämänvaiheiden kautta myös tiemme Lauttasaaren kanssa sittemmin erosivat. Nykyään tulen valitettavasti vierailleeksi kauniilla ja muistorikkaalla saarella aivan liian harvoin. En ole koskaan mielelläni palannut menneeseen, mutta jos kohtalo saisi joskus päähänsä mietiskellä muuttomahdollisuuttani takaisin Lauttasaaren suuntaan, olen jo aikoja sitten päättänyt murahtaa sille vastaukseksi ”joo”.
Meren tytär
Vielä 7000 vuotta sitten Lauttasaari oli mannerjään jäljiltä vain osa merenpohjaa. Jään valtavan painon hellitettyä alkoi Lauttasaarenkin tie kohti meren pintaa. Ensimmäisinä aaltojen seasta alkoivat pilkistää nykyiset Kotkavuori, Myllykallio ja Veijarivuori. Myöhemmin merestä nouseva saari sai merkitystä tärkeän kauppareitin lähellä olevan sijaintinsa vuoksi ja idänkauppaa tekevät kauppiaat alkoivat käyttää saaren suojaisia poukamia levähdyspaikkoinaan. Itämerellä seilaavat viikinkien laivatkin olivat aikoinaan tuttu näky Lauttasaaren rannoilla.
Saaren ensimmäiset pysyvät asukkaat olivat ruotsalaisia kalastajia, joiden aikana saaresta alettiin käyttää nimeä Drumsö. Aina nykyaikaan saakka säilyneen nimen alkuperästä ei ole koskaan pystytty saamaan täydellistä varmuutta, mutta ensimmäinen kirjallinen merkintä Drumsö- nimestä löytyy vuodelta 1543. 
Lauttasaaren ensimmäiseksi asutukseksi muodostuneen tuolloisen kalastajakylän kohtaloksi tuli kuitenkin Venäjän sota vuonna 1577. Myöhemmätkin sodat ovat jättäneet monet jälkensä Lauttasaaren maaperään. Saaren eteläisten niemenkärkien maamerkkeinä yhä jököttävät vallit on rakennettu Krimin sodan aikoihin vuosina 1854-1856. Muutamia myöhemmin käytyjen maailmansotien aikaisia tykkejäkin on edelleen täydentämässä Lauttasaaren siluettia.
Lauttasaari oli varsin pitkään useiden yksityisten omistajien hallussa ja nykytilanteen tuntien tuntuu uskomattomalta, että vuonna 1911 kuolleen saaren silloisen omistajan Wilhelm Wavulinin perikunnan tarjotessa sitä Helsingin kaupungille nykyrahassa reilun kahden miljoonan euron hintaan kaupunki ei ollut siitä kiinnostunut. Saari siirtyi lopulta kauppias Julius Tallbergille hänen tinkimäänsä, nykyrahassa n. 1.7 miljoonan euron hintaan. Tuolloin Tallberg tarjosi uudestaan Lauttasaarta Helsingille siitä itse maksamaansa tingittyyn hintaan ja valtuusto päätti edelleen hylätä tämän uudenkin tarjouksen vuonna 1912. 
Valtuuston päätös herätti kylläkin aikoinaan ankaraa keskustelua, mutta toisaalta Lauttasaari oli vielä tuolloin suurimmaksi osaksi metsän peittämä saari, jossa asui vain hiukan yli sata henkeä. Myös kulkuyhteydet saareen olivat siihen aikaan huonot. Säännöllinen yhteys mantereeseen saatiin vasta vappuna 1914 kun Drumsö- lautta aloitti liikenteen Salmisaareen. Samoihin aikoihin oli kylläkin jo tehty esitys sillan rakentamisesta Lauttasaaresta Salmisaareen, mutta silta sai kuitenkin toteutuksensa vasta vuonna 1935.
Kulkuyhteyksien paranemisen myötä Lauttasaari alkoi vihdoin kiinnostaa kovasti myös kasvavaa Helsinkiä ja saarelaisten ankarasta vastustuksesta huolimatta silloisesta kuudentuhannen asukkaan Lauttasaaresta tuli osa suurempaa naapuriaan uudenvuodenyönä 1946. Lauttasaaren väkiluvun kehitys oli sillan rakentamisen jälkeen nopeaa. Sen rakentamisen aikoihin saaren asukasluku oli noin tuhatkunta henkeä ja se oli noussut vain kolmekymmentä vuotta myöhemmin jo noin 20 000:een. Nykyinen asukasmäärä on edelleen jotakuinkin samoissa luvuissa, mutta tulevaisuuden massiiviset rakennussuunnitelmat tulevat toteutuessaan kasvattamaan huomattavasti saaren asukaslukua.
Nykyisen Lauttasaaren omaleimaisimpiin tunnusmerkkeihin yhä edelleen kuuluvien vapaa-ajan asunnoiksi tarkoitettujen mökkikylien rakentaminen alkoi 1930- luvulla. Voimakkain mökkien rakennusvaihe ajoittui 1940- ja 1950- luvuille. Alueelle ovat rakentaneet kesäasumuksensa niin Helsingin sotainvalidit ry kuin Helsingin poliisilaitoksen kesäkotiyhdistys ry:kin. Myös saaren luontoon ovat ihmisen toimet luonnollisesti jättäneet vahvan jälkensä. Ihmiset ovat joko tahallaan tai osin myös vahingossa vaikuttaneet muun muassa saaren kasvilajistoon. Esim. Lauttasaaren linnoitusvallien tuntumassa esiintyy monia historiallista perintöä olevia ns. ”venäläistulokkaita” kuten ukonpalkoa, harmiota jne. Samoja lajeja ja samoista syistä löytyy monilta muiltakin paikoilta kuten esimerkiksi Suomenlinnasta. Monet tämäntyyppisistä lajeista voidaan varmaan ainakin useimmiten lukea aivan puhtaan vahingon piikkiin, mutta puutarhaansa parantelevat Lauttasaaren asukkaat ja monet vaikka vain kesävieraana käyvät mökkiläiset ovat tuoneet saarelle ihan tarkoituksellakin uusia lajeja. Muutamia tällaisia koristekasveiksi tuotuja kauniisti kukkivia lajeja kuten esim. illakkoa, keltamoa tai rohtosormustinkukkaa tapaa nykyään etenkin mökkikylien ympäristössä jo laajalti villiintyneinä.
Koristekasveiksi on aikoinaan tuotu mm. huomiota herättäviä etelän- ja japaninruttojuurtakin, joita tapaa muutamassa paikassa saarella. Nämä vahvakasvuiset lajit eivät ole kuitenkaan muodostuneet Lauttasaaressa vielä millään tavoin ongelmaksi, vaikka niillä luontaisia edellytyksiä siihen olisikin. Näistä kaksikotisista lajeista on kuitenkin tuotu maahamme yleensä vain hedeyksilöitä, joten lisääntyminen on täällä onneksi vain kasvullista. Toisin on kuitenkin jättipalsamin laita. Tämä Himalajalta alunperin lähtöisin oleva kookas ja näyttävä yksivuotinen laji on muodostumassa etenkin saaren eteläkärjessä vakavaksi ongelmaksi. Varsinkin kosteapohjaisilla paikoilla jättipalsami on moniin alueen alkuperäisiin kasveihin nähden täysin ylivoimainen kilpailija. Jossain lähitulevaisuudessa joudutaan varmaankin pohtimaan keinoja tämän kaukaa tuodun vieraan voittokulun pysäyttämiseksi. Jättipalsamia ei ole syyttä suotta rankattu varsin korkealle Euroopan vaarallisimpien tulokaslajien listalla.
Monia Lauttasaaressa tavattavia maassamme alkuaan myös luonnonvaraisina esiintyviä lajeja, kuten pystykiurunkannusta, kotkansiipeä ja mukulaleinikkiä on käytetty jo kauan myös koristekasveina, joten ihmisellä on luonnollisestikin ollut vaikutusta niiden nykyiseen levinneisyyteen. Useiden lajien joidenkin nykykasvustojen alkuperää onkin joskus täysin mahdotonta selvittää. Edellä mainittujen lajien nykyiset kasvupaikat Lauttasaaressa kertovat niiden kuitenkin hyvin todennäköisesti päätyneen saarelle ihmisen myötävaikutuksella. Myös saarella vähälukuisena kasvavaa sinivuokkoa on jo niin varhain alettu siirtää luonnosta puutarhoihin, että ainakin Lauttasaaren nykyisiä vuokkoyksilöitä voi varmaankin jo kaikkia pitää ns. puutarhakarkulaisina.
Saaren kasvava väestö aiheuttaa luonnollisesti jatkuvasti lisääntyvää painetta ympäristöä kohtaan, joten viimeisten jäljellä olevien suojelemisen arvoisten kohteiden suhteen alkaa jo olla todella kiire. Pelkkä lisääntyvän väestön aiheuttama kulutus on todellinen uhka saaren pienipiirteiselle luonnolle. Lauttasaaren arvokkaimpina luontokohteina voisi pitää muutamia tervaleppävaltaisia reheviä rantalehtoja ja joitakin pienialaisia rantaniittyjä niille tyypillisine kasveineen. Näiden herkkien alueiden kulutusta tulisi voida ainakin jossain määrin kanavoida vaikka yrittämällä ohjata pääosa jalankulkuliikenteestä määrätyille reiteille. Tuskinpa siitä monenkaan viihtyvyys kovin pahasti kärsisi. Saaren arvokkaat kallioalueet ovat helppokulkuisina jo nykyään melkoisen kuluneita.
Lauttasaaren luonto on perusteellisesti kartoitettu. Saarelle on myös tehty hyvin yksityiskohtainen luonnonhoitosuunnitelma, jossa suunnitelman alla oleva 82,9 ha:n alue on jaettu yli sataan kohteeseen vaihdellen aina 0,1 ha:sta 3,0 ha:iin. Jokaiselle suunnitelmassa määritellylle kohteelle on laadittu omat tavoitteensa, joissa määritellään niiden tulevaisuus. Onneksi ennen niin neuroottinen suhtautuminen lahopuihin on vihdoinkin lupaavasti hellittämässä. Tästä kehityksestä loistavana yksittäisenä esimerkkinä voisi poimia vaikkapa lähiseudun lintuharrastajien keskuudessa mainetta saavuttaneen Vaskiniemen ns. ”Tikkakuusen”. 
Tässä kuivien kesien tappamassa mäen töyräällä kasvaneessa kookkaassa kuusessa on talvikaudella 2004- 2005 tavattu ainakin valkoselkätikka, pohjantikka, palokärki ja käpytikka. Olisi vielä suuri houkutus ajatella Lauttasaaren, silloin tällöin myös Vaskiniemenkin, pesimälinnustoon kuuluvan pikkutikankin piipahtaneen ko. puussa. Silloin tämä viiden tikkalajin kuusi olisi jo ehdottomasti ainakin Lauttasaaren mittakaavassa hyvin merkittävä muistolaatan ansaitseva yksilö. Harvassa ovat vastaavan suosion saaneet puuyksilöt valtakunnallisestikin.
Lauttasaareen on vuosien saatossa mieltynyt harvinaisen suuri ja aktiivinen luontoharrastajien ryhmä. Etenkin lintuharrastajia on majoittunut saarelle runsaasti. Lauttasaarelaisten lintuharrastajien toimeliaan yhdistyksen Mc Ralluksen jäsenten ja monien saarella vierailevien lintuharrastajien ansiosta alueen linnusto on jatkuvasti tarkassa seurannassa. Lauttasaaren vakinaisemman linnuston tuntemisessa on ollut erityisen merkittävä osuus toimittaja Juha Laaksosen vuonna 1996 tekemässä pesimälinnustotutkimuksessa, jolloin saarella pesivien lintulajien lukumääräksi saatiin 66. Tämä kattava pesimälajiston selvitystyö auttoi myös osaltaan saaren arvokkaiden luontokohteiden kartoituksessa ja niiden suojelutavoitteiden eteenpäin viemisessä. Aktiivinen, etenkin muuttoaikoihin keskittynyt seuranta nostaa Lauttasaaressa vuosittain tavattavien lintulajien määrän runsaaseen kahteensataan, mitä voidaan pitää saaren sijaintiin, pinta-alaan ja tarjolla oleviin biotooppeihin nähden erinomaisena.
Saari kun on, niin tietysti Lauttasaartakin voimakkaimmin leimaava yksittäinen tekijä ihmisen lisäksi on meri. Meren vahva vaikutus näkyy niin kasvillisuudessa kuin eläinlajistossakin. Toisaalta se karsii lajeja ja toisaalta se antaa elinmahdollisuuden monille sen vaikutuspiiriin sopeutuneille lajeille. Aikojen saatossa maapallolla on lajeja syntynyt ja kuollut, ne ovat kehittyneet, muuntuneet, hakeneet oman lokeronsa ja kyenneet sopeutumaan hyvin erilaisiin ympäristöihin. Luonto ei ole koskaan pysähdyksissä, vaan jatkuva muutos on alati käynnissä. Onhan esimerkiksi Lauttasaarikin ollut osa merenpohjaa ja saattaa olla sitä taas vielä tulevaisuudessakin. Suurin osa luonnossa tapahtuvista muutoksista on kuitenkin hidastempoisia, hyvin pitkien ajanjaksojen kuluessa tapahtuvia, eivätkä siten lajeille niin tuhoisia. Hitaat muutokset ovat armeliaita ja jättävät aikaa sopeutua.
Nykyinen Lauttasaari elää voimakkaiden ja luonnon kannalta poikkeuksellisen nopeiden muutosten aikaa. Tämän hetken muutosten taustalla olevan ihmisen jo ennestään hyvin voimakas vaikutus saarella kasvaa jatkuvasti ja hänen toimeliaisuutensa jättää yhä vähemmän tilaa muille lajeille. Nyt ovat varmaankin käsillä viimeiset hetket pohtia saaren vielä jäljellä olevan sirpaloituneen luonnon merkitystä suhteessa muihin, melko usein ainakin jonkinlaisia taloudellisia odotuksia sisältäviin arvoihin. Luonnonarvoille on valitettavasti täysin mahdotonta laskea tarkkoja euromääräisiä hintoja, joten aivan liian usein ne ovat saaneet kärsiä tappion muille asioille. Voisimme antaa lähiympäristömme luonnolle mahdollisuuden vaikka ihan itsekkäistäkin syistä, pienelläkin kaistaleella vihreää kun on taipumus lisätä myös omaa hyvinvointiamme. Toivottavasti pystyisimme olemaan nyt päätöksiä tehdessämme niin viisaita ja kaukonäköisiä, ettemme tekisi ratkaisuja lyhytnäköisesti vain itseämme ja omaa sukupolveamme varten, vaan kykenisimme ajattelemaan myös aikaa meidän jälkeemme.
