"Urheilussa on voimaa"

Sari Kejonen, Yle Urheilun tuottaja, päävastuualueena radion tapahtumaurheilu.

Olet entinen urheilutoimittaja. Miltä nyt tuntuu?

Hahhah, klassikkokysymys. Nyt tuntuu hiukan flunssaiselta, vähän väsyneeltä. Sanoisin, että yllän jatkossa parempiin suorituksiin.

Nykyään työskentelet radion tapahtumaurheilun tuottajana. Mitä se on käytännössä?

Tuotan radioon yksittäisiä urheilutapahtumia, kuten olympialaisia ja pidempiä kokonaisuuksia, kuten Jääkiekkokierrosta. Tuottaminen tarkoittaa, että suunnittelen ohjelmille raamit ja tekijät. Tekijöiden kanssa suunnitellaan sisältö. Sen jälkeen vetäydyn taustalle tueksi. Tarvittaessa keitän myös kahvia.

Urheilu siirtyi vuoden alusta Yle Puheelle. Miksei se voinut jäädä Radio Suomeen?

Urheilun kannalta tämä oli hieno ratkaisu. Ohjelmat voidaan lähettää urheilun ehdoilla, ilman katkoja. Pitkät selostukset sopivat Puheeseen.  Mutta ymmärrän kyllä, että on varmasti ihmisiä, jotka ovat paenneet urheiluohjelmia Puheelle ja pahastuneet, kun mokoma siirtyi nyt perässä.

Uudistus on aiheuttanut paljon keskustelua. Miksi urheilu herättää tunteita?

Urheilussa on voimaa ja tunnetta ja se herättää monenlaisia intohimoja! Se on suomalaisille historiallisesti tärkeää. Me olemme pieni kansa, jonka ylpeyttä ja yhteisöllisyyttä urheilumenestys on pönkittänyt aina Paavo Nurmesta lähtien. Sen suhteen ei malta pysyä viilipyttynä.

Mitä työ sinulle tarkoittaa?

Näen työtehtävät positiivisina haasteina, sytyn niistä. Toimittajan työ, urheilutoimittajan erityisesti, on aina ollut minulle kutsumusammatti, sille ei ole ollut mitään vaihtoehtoja.

Siitä huolimatta, että urheilujournalismia ei aina arvosteta yhtä paljon kuin esimerkiksi talousjournalismia?

Kaikilla osa-alueilla syntyy yhteistyösuhteita. Ylellä on onneksi mahdollista käsitellä urheilupiirejä vailla sidonnaisuuksia, uutisperustein. Kilpaurheilukin on ammattimaistunut.  Jos toimittaja kysyy ikävän kysymyksen, ymmärretään, että se on hänen työtään. Ennen saatettiin loukkaantua, että mitä sä nyt tollasta kyselet, mehän ollaan kavereita.

Mikä on oudoin asia, mitä sinulle on tapahtunut töissä?

Kaksikymmentä vuotta sitten nainen urheilutoimittajana oli erikoisuus, joten eteen on tullut kaikenlaista. Vuoden 1992 olympialaisissa seisoimme katsomassa, kun Marjut Rolig tuli ensimmäisenä maaliin viiden kilometrin hiihdolta, kun eräs miestoimittaja käveli eteeni. Hän katsoi päästä varpaisiin ja sanoi: ”Mm! Oikein tyylikäs asento!”

Miten reagoit?

Annoin katseen puhua. Että ”kuulepa nyt, ukkeli”.  Kaikesta on selvinnyt huumorilla.

Naiseudesta on ollut hyötyäkin. Torinon olympialaisissa kävin kysymässä Jarkko Ruudun taklaamalta Jaromir Jagrilta pukukopissa, aikooko hän vielä jatkaa peliä. Yleensä toimittajat eivät missään olosuhteissa pääse lähellekään pukukoppeja, varsinkaan kesken ottelun ja olympialaisissa.

Tämä on oikeastaan paljon oudompaa kuin tytöttely.  

Muistat, kuka voitti vuoden 1992 naisten viiden kilometrin hiihdon.

En ole mikään tilastotietäjä, mutta kun on ollut itse paikalla ja seuraamassa tilanteita, ne jäävät mieleen. Samoin haastateltavat. Roligia seurasin maalihässäkästä hotellihuoneeseen ja haastattelin samalla, kun hän riisui vaatteensa ja meni hierontaan.

Mikä on urasi suurin voitto?

Elämän suurimpia voittoja on kolme kappaletta, kaksi poikaa ja yksi tyttö. Työssä voiton tunteen saa aikaan se, kun esimerkiksi lähetyksen tehnyt toimittaja on tyytyväinen työhönsä. On hienoa, kun pystyy antamaan sellaista taustatukea, että suunnitelmat ja tavoitteet ovat ohjelman tekijöille selvät. Silloin lopputuloskin on kaikin tavoin hyvä.

Kumpi

-on kansallisesti tärkeämpää: Linnan juhlat vai Granlundin ilmaveivi?

Ilmaveivi kai, kun siitä on oikein postimerkkikin tehty.

-on surullisempaa: Lahden MM-hiihto 2001 vai Suomen jalkapallojoukkueen arvokisamenestys?

Lahti 2001. Jalkapallomenestyksen kanssa on totuttu elämään.