Kotiin jäi valot.
Syyrialaisäidin lause tulee näyttelijä Kaisa Helan mieleen joka kerta, kun hän juoksee Tytöt 1918 -musikaalissa vilppulalaisena pakolaisena jäätä pitkin karkuun kuolemaa.
Tampereen Työväen Teatterin suurmusikaali kuvaa sisällissodan viimeisiä vaiheita Pumpulitehtaan tyttöjen ja heidän muodostamansa naiskaartin näkökulmasta. Samalla se kertoo kaikista ihmisistä, jotka päätyvät haaveineen ja toiveineen historian lihamyllyyn.
Pari vuotta sitten Kaisa Hela oli muuttanut uuteen, ihanaan kotiin miehensä kanssa. Sitten televisiossa syyrialainen perhe kertoi, miten Isis tuli kotikylään ja oli paettava juosten. Euroopassa piti olla vastassa turva, mutta siellä odottikin raivo ja torjunta, pakolaisten bussia kohti heitetty raketti. Perheen isä oli vihasta ymmällään.
– T_ytöt 1918_ kertoo sadan vuoden takaisista asioista, mutta valitettavasti maailma ei ole niin paljoa muuttunut, ettei yhtymäkohtia tähän päivään olisi. Kun se vaimo sanoi, että kotiin jäi valot…
Helalta jää virke kesken, pitää vähän nielaista, ei sillä että itkeminen nolottaisi. Itkua ja lohduttavia kimppahalauksia on Tyttöjen vahvasti latautuneissa harjoituksissa riittänyt, vakuuttaa kollega Emmi Kaislakari.
– Meillä on sellainen tunne, että me olemme mukana jossain hyvin merkityksellisessä, eikä siihen ole muuta keinoa kuin mennä täysillä sisään. Me ollaan itketty paljon, ja naurettu paljon, ja välillä naurettu sitä omaa itkuakin.
Tyttöjen näyttelijät kokevat kertovansa pitkään vaietusta sodasta tarinaa, jota ei ole vielä kerrottu, ja jonka kertominen on tärkeää. Kaislakari ei voi käsittää, mikä mykkyys sisällissodan ympärillä on näihin aikoihin asti humissut.
– On ollut järkyttävää saada tietää, mitä kaikkea pelkästään Tampereella on tapahtunut. Yläasteen historiankirjassani sisällissotaan viitattiin muistaakseni yhdellä kappaleella, joka oli otsikoitu Vuoden 1918 tapahtumat. Eikä niistä puhuttu mitään.
Tytöt ovat aina samoja tyttöjä
Yksi syy siihen, että Tytöt on ollut tekijöilleen niin raskas ja rakas, on tyttöys itsessään. Musikaalissa siihen kuuluu kaikki, mikä nyt nuoruuteen kuuluu: pöljät lemmenhaaveet, ihastumiset ihan vääriin poikiin, mekon helman muodikas leikkaus, ystävyys ja huumori, unelmat leveästä leivästä.
Ja mustavalkoisuus, ehdottomuus ja uho, joiden avulla saavutetaan suuret unelmat tai joiden takia päädytään hautaan. Tytöt julistavat uhmakkaasti olevansa halpoja likkoja Tampereelta, sellaisia joita jätkät tsiigaillessaan eivät näe piikoina.
Musikaalin naiset voisivat olla toisessa hetkessä historiaa Hela ja Kaislakari itse, tai pikemminkin heidän pikkusiskonsa tai lapsensa. Kaartilaisten keski-ikä oli 18 vuotta, naisista osa oli hädin tuskin teini-iässä.
Tampereen punaiset tytöt sata vuotta sitten olivat hyvin samanlaisia kuin tytöt nyt.
Emmi Kaislakarin esittämä Rauha ei kuitenkaan koskaan saa haluamiaan kesähäitä. Rakas Ville kaatuu Vilppulan rintamalla, ja huntukangas tahriutuu vereen Tirkkosen talon taistelussa. Suru tekee nauravaisesta tytöstä sotilaan.
– Rauhan haave on löytää hyvä mies, jonka kanssa elää onnellista elämää. Ne haaveet ovat ihan tavallisia ja realistisia, samanlaisia kuin itsellä on ollut. Istuin hiljattain juuri Tirkkosen talon sisäpihan kahvilassa, höpötin kaverini kanssa ja join lattea. Sitten kylmäsi, kun tajusin että juuri siinä samassa paikassa oli sata vuotta sitten kasa nuorten naisten ruumiita. Sata vuotta on pitkä ja lyhyt aika. Historia on Tampereella niin läsnä.
Housut tekivät naisesta susinartun
Rehvakas joukko ottaa näyttämöllä mittoja jaloistaan, ompelukone surisee. Housut on ase!, uhoaa Tyttöjen naiskaarti.
Uutiset rintamalta ovat lupaavia. Ahtaan hellahuoneen lutikoiden kanssa jakavat tytöt lähtevät toivoa uhkuen mukaan kapinaan. Se laittaisi pisteen köyhyydelle. Kohta on nisua!
Nyt saataisiin ihmisen oikeudet heillekin, yhteiskunnallisen pahnan pohjimmaisille, naimattomille työläisnaisille. Myös sille 15-vuotiaalle Sigridille, jonka oma äiti manasi tytön henkiinjäämistä, kun oli sentään poikakin synnytetty.
Rohkeutta vaadittiin valtavasti, mutta sitä löytyi, kun hävittävää oli hyvin vähän. Sitä paitsi kaarti maksoi palkkaa. Sai sentään syödäkseen, kun tehtaalle ei enää ollut menemistä. Housujen pukeminen ja hiusten leikkaaminen olivat silti urheimpienkin tekoina niin hurjia ja ennen kuulumattomia, että sitä on vaikea tämän päivän valossa käsittää, Kaisa Hela painottaa.
– Kun harjoittelimme ensimmäisiä kertoja kohtausta, jossa tytöt saavat housut, kaikki vain kiskoivat ne jalkaansa ja olivat että jess, housut! Sitten ohjaaja Sirkku Peltola puski katsomosta selittämään, että teidän pitää tajuta, miten vallankumouksellinen juttu tämä on.
Housukaartilaiset leimattiin pedoiksi ja prostituoiduiksi, heitä vihattiin ja syljettiin ja he joutuivat kokemaan seksuaalista väkivaltaa. Hela muistuttaa, että sodan päättyessä punavankeja oli Keskustorilla 10 000. Osaa naisista seisotettiin siellä kolme päivää, eikä nöyryytys päättynyt niihin päiviin. Oli syy siihen, että sodan jälkeen sodasta ei paljoa puhuttu.
– Naiset, jotka olivat yhteiskunnassa jo valmiiksi tosi alhaalla, tekivät itsestään housuilla ja hiustenleikkuulla täysin hylkiöitä. He varmistivat, ettei paluuta entiseen ole. Heitä huoriteltiin ja kutsuttiin susinartuiksi.
Jos tytöt olisivat ymmärtäneet, mihin lähtevät, olisi moni ehkä jättänyt lähtemättä. Sisällissotaan vuosia perehtynyt Hela muistuttaa, että koko maa oli sekaisin. Ei ollut asevelvollisuutta ja poliisi oli lakkautettu, siksi kaartit ja suojeluskunnat järjestäytyivät. Tieto ei kulkenut lainkaan, huhut sen sijaan kyllä.
– Se koskettaa tässä kaikkein eniten, että ne tytöt eivät voineet ymmärtää sodan todellisuutta. Nuorten oli helppo heittäytyä siihen joukkohuumaan, vaatimaan oikeuksia itselleen. Mutta ei kukaan 15-vuotias voinut käsittää, mistä on kyse ja mihin hän joutuu.
Sotaan lähdettiin kovin monista eri syistä, eivätkä niistä kaikki olleet kovin jaloja kummallakaan puolella. Oli kostoa kostamisen päälle, raakuuksia ja opportunismia.
Vaikka Tyttöjen näkökulma on punakaartilaisten, ei heitä kuvata pyhimyksinä. Sigrid haluaa nöyryyttää patruunaa, joka oli nöyryyttänyt häntä. Kaisa Helan esittämä remakka Juuhanna tykkää ottaa esikunnassa viinaa ja on hädän hetkellä valmis kavaltamaan kaverinsa. Omia ammutaan ja jollekin hieno asema on motiivina huomattavasti tärkeämpi kuin työväenluokan vapautus.
Tyttöjä ajaa kuitenkin eteenpäin ennen muuta toivo paremmasta elämästä. Helan mielestä on ollut tärkeä kertoa etenkin läpimenoissa istuneelle koeyleisölle, 14-vuotiaille taidetestaajille, että eivät tytöt tarttuneet aseisiin siksi, että olisivat halunneet olla venäläisiä.
– Siellä on hirveän monta totuutta. Niistä puhuminen on ollut vaikeaa, koska sisällissota on yhteiskunnallinen trauma. Valkoiset sotivat myös itsenäisyyden puolesta venäläisiä vastaan, punaisista monelle sota oli sota luokan oikeuksista. Tytöille taas kyse oli myös naisten oikeuksista ja tasa-arvosta.
Aseeseen tartuttiin myös siitä yksinkertaisesta syystä, että oli pakko ampua tai tulla ammutuksi, muistuttaa Emmi Kaislakari.
– Tytöt-musikaali käsittelee sitäkin, millaista on kasvaa tilanteessa, jossa on pakko puolustaa omaa henkeä. Millaiseksi ihminen kasvaa pelätessään kuolemaa? Varmasti moni ajatteli parantavansa maailmaa, mutta moni taisteli, koska oli pakko taistella.
”Musikaalilla on oltava luja ydin”
Sisällissotaa käsitellään tänä vuonna lukuisilla näyttämöillä, on suurtuotantoja ja kamarinäytelmää, on immersiivistä teatteria. Tampereella, puolen vuoden verilöylyn päätösnäyttämöllä tuskin on teatteria, joka ei kajoaisi teemaan. Varsinkaan Työväen Teatteri ei olisi voinut väistää sisällissotaan tarttumista.
Mutta musikaali? Eikö se ole jotenkin vähän mielipuolinen muotovalinta, kepeille aiheille varattu, mieluusti mukana rallateltava?
Ohjaaja Sirkku Peltolan mielestä musikaali oli kuitenkin juuri se väline, jota Tampereen tyttöjen tarina tarvitsi.
– Musiikki on mahtava väline suurista tunteista kertomiseen, joten miksei sillä kerrottaisi juuri niitä tarinoita, jotka käsittelevät suuria tunteita? Musikaali on kaikkein vaikein teatterin laji, teknisesti, tuotannollisesti ja taidollisesti. Sen takia siihen ei kannata tarttua heppoisin eväin. Jotta omat voimat riittävät loppumetreille asti, pitää ytimen olla todella luja.
Peltola ei ole ennenkään pelännyt isoja aiheita. Hän on käsitellyt musiikin keinoin Anna Liisan lapsenmurhaa, kuvannut Suruttomissa sitä, miten työtön juopporenttu tuhoaa naisen elämän ja kääntänyt esiin Lauri Viidan elämän kipeät käänteet.
Rohkeus on tuottanut tulosta ja tuonut katsomoon ihmisiä, jotka ovat ennen uskoneet inhoavansa musikaaleja.
Suuri osa kriitikoiden ja yleisön ylistämistä töistä on syntynyt yhteistyössä puolison, sanoittaja Heikki Salon kanssa. Molempien mielestä onnistumisten taustalla on se, että koko teatteri on sitoutunut kehittämään musikaalia taiteenlajina ja hyppäämään uhkarohkeisiin ideoihin. Vuosien varrella Työväen Teatteriin on syntynyt ensemble, jossa osaaminen on omaa luokkaansa Suomessa, Salo suitsuttaa.
– Me olemme halunneet muodostaa ihan oman käsityksemme siitä, mitä on suomalainen ja tamperelainen musikaali; siitä, miten tarinat valitaan ja kerrotaan. Säveltäjä Eeva Kontu, lavastaja Hannu Lindholm, kaikki näyttelijät ja muut tämän teatterin taiteilijat, me kaikki ollaan oltu tutkimusretkellä. Sen ansiosta Työväen Teatterissa ison näyttämön käyttö on parasta Suomessa.
Paineet Tytöt 1918 -musikaalin onnistumisesta ovat nyt erityisen kovat. Teatteria uhkaa rahoituskriisi ja näyttämisen pakko on valtava.
Haastattelua tehdessä viime viikolla Salo on ehtinyt vasta vuorokauden verran sulatella esitystä valtionosuusuudistuksesta. Toteutuessaan se veisi TTT:n budjetista kaksi miljoonaa euroa, viidenneksen vuosibudjetista. Tuohtunut Salo pelkää, että kyseessä on kuolinisku teatterin mittaville musikaalituotannoille.
– Meiltä vietäisiin näyttämö, eikä vain meiltä, koska meillä on jo ikää. Sen sijaan, että suuri näyttämö alkaisi seistä tyhjillään, niin siellä pitäisi siirtää musikaaliosaamista seuraavalle sukupolvelle. En tajua, miksi kumitetaan pois ihmiset ja tila ja taito, joiden avulla musikaalia voisi viedä koko maassa eteenpäin, Salo manaa.
Tyttöjen koeyleisön arviot ovat ainakin olleet ylistäviä – jopa sen vaikeimman, kahdeksasluokkalaisista koostuvan. Sirkku Peltola on täysin häkeltynyt taidetestaajien palautteesta.
– Esitys on tullut täysin ymmärretyksi ja myös koskettanut. Myös pojat olivat olleet sitä mieltä että teatteri koskettaa enemmän kuin elokuva, vaikka oletus oli, että tämä sukupolvi ei vaikutu teatterista.
Peltola uskoo, että nuoriin katsojiin vetosi se, että musiikki on modernia, ainakin osittain sellaista, mitä nuoret kuuntelevat myös vapaaehtoisesti. Perinteisten musikaalisävelmien joukossa soi rock, rap ja voimapop.
– Tämä stoori kertoo heidän ikäisistään ihmisistä. Historian saatossa lapsuus on lyhentynyt, ja tämän päivän 14-vuotias on kuin vuosisadan alun 18-vuotias. Samat asiat askarruttavat.
”Tytöt ei kerro sodasta, vaan ihmisyydestä”
Sisällissotaa on käsitelty tähän mennessä teatterissa Peltolan mielestä ihmeen vähän. Erityisen vaiettu näkökulma on se, jonka hän itse valitsi: sodan hävinneiden naisten.
– Kun olen tytär, sisko, äiti ja isoäiti, niin halusin muistuttaa, että historiaa tekevät myös naiset. Toinen syy on tämän kaupungin ominaislaatu: Tampere oli täynnä nuoria tehtaantyttöjä ja näihin tyttöihin henkilöityy nuoruus ja vimma.
Tytöt 1918 on kirjoitettu Valkeakosken naiskaartia kuvaavan, Anneli Kannon Veriruusut -romaanin päälle. Peltola tosin sanoo myllyttäneensä kirjan täysin: kohtaloita on yhdistetty, ihmiset ja paikat sekoitettu. Musikaalin tekstiä varten on kahlattu kuutiometreittäin arkistomateriaalia ja tutkimustietoa. Musikaalin tytöt perustuvat todellisiin tyttöihin.
Laulut ovat syventäviä askelia tarinaan, Heikki Salo selittää. Niissä kaartin miehet laulavat rintamalle lähtiessään lumen painosta, tytöt kehuvat kapeita ranteitaan ja ylistävät pullaa. Välillä törkeisiin puheisiin housukaartilaisista vastataan vielä roisimmalla laululla siitä, mahtaako tavara vilkkua, kun hame lentää nurkkaan.
– On hirveä virhe, jos draama pysähtyy heti kun tulee biisi. Lauluissa on oltu niin uskollisia todellisuudelle, kuin hyvä tarinankertoja voi olla. Jos tekee laulua pysytellen tiukasti todellisissa tapahtumissa, niin siitä ei tule kovin hyvää.
Viimeinen laulu kertoo sovinnosta, Tampereen karuselleissa sata vuotta myöhemmin leikkivistä lapsista. Sirkku Peltola puki sen esittävälle tyttökuorolle housut jalkaan.
– Lähtökohtani on vilpitön. Tämä musikaali ei ole missään nimessä poliittinen kannanotto, vaan vilpitön yritys kurkistaa historiaan ja hauraaseen ihmisyyteen. Vaikka tapahtumat ovat mitkä ovat, on niiden keskiössä ihminen.
Heikki Salo mielestä jokainen suomalainen kantaa jollain tapaa sisällissotaa mukanaan – tiedostaen tai tiedostamattaan. Hän toivoo, että Tytöt voisi auttaa ihmisiä käsittelemään asioita, joiden käsittely on tähän asti tuntunut liian vaikealta.
– Ei Tytöt kerro vain sodasta, vaan se kertoo ihmisistä. Omana johtoajatuksenani olen yrittänyt pitää sen, mitä Väinö Linna joskus sanoi: totuus ei ole valkoinen, eikä punainen, vaan totuus on inhimillinen ja sen takia enimmäkseen kipeä.
Tytöt 1918 ensi-ilta 25.1.2018