Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.
Kirjastonhoitaja katsoo minua vino hymy huulillaan. Anneli Kannon Veriruusut-romaania on pääkaupunkiseudun kirjastoissa useita kappaleita.
– Kaikissa on useita kymmeniä varauksia. Sitten kevätpuolella pääset lukemaan, jos nyt varaat. Tai kesällä.
Sama juttu Lahtarit-kirjan kanssa. Käännyn kustantajan puoleen. Sieltä sentään löytyy Veriruusuista pokkari, toinen painos.
Kannon Suomen sisällissotaa käsittelevät kirjat ovat hitti. Ne puhuvat sodan tapahtumista inhimillisten tunteiden ja arjen tasolla. Historiallisia faktoja unohtamatta.
Tampereen ja Valkeakosken punaisten naiskaartista kertova Veriruusut ilmestyi jo vuonna 2008. Vastaanotto oli vähintäänkin laimea.
– Odotin, että nyt alkaa keskustelu! Ajattelin, että monikaan ei tiennyt tai ollut tullut ajatelleeksi, että naiset tarttuivat aseeseen. Tai, että heitä teloitettiin sodan aikana ja sen jälkeen, Kanto sanoo.
Muutama lehti kirjoitti kritiikin. Valkeakoskelle pyydettiin puhumaan. Tampere oli hiljaa.
Kapinasta vapaussotaan
Kun toinen sisällissotaa käsittelevä teos Lahtarit julkaistiin muutamaa vuotta myöhemmin, vastaanotto oli toinen. Kansalaissodan 100-vuotispaalu oli jo lähempänä. Vaikka naiskaarteista ei ollut ennen Veriruusuja kirjoitettu juurikaan proosaa, vielä vähemmälle suomalaisessa kaunokirjallisuudessa oli jäänyt voittaneen puolen analyysi.
– Odotin, että joku tulisi silmille ja väittäisi, että olen häpäissyt vapaussoturien maineen. Sen sijaan sain todella objektiivista palautetta.
– Sodasta on sata vuotta. Minä edustan kolmatta tai neljättä sukupolvea sen jälkeen. Nyt asiasta voidaan puhua joutumatta suureen mielenkuohuun.
Tuntuu, että joka suvussa on kansalaissotaan liittyvä tarina tai trauma.
Anneli Kanto
Lahtarit nosti myös Veriruusut uudelleen esiin. Nuorten naisten halu ja tahto nousta yhteiskunnan pohjalta vastaperustetun valtion täysivaltaisiksi jäseniksi on riipaisevaa luettavaa. Naiskaartilaiset halusivat, että kaikilla olisi työtä, leipää ja mahdollisuus vaikuttaa. Näiden asioiden vuoksi he olivat valmiit vetämään jalkaansa housut, tarttumaan aseisiin ja nousemaan kapinaan. Samaan aikaan elettiin myös muuta naisen elämää. Rakastuttiin, flirttailtiin, leikattiin hiukset uuden muodin mukaan ja univormun lakkiin kiinnitettiin tulipunainen ruusu, koska se oli kaunis.
Köyhälistön naisten asema 1900-luvun alussa oli miehiä huonompi. He synnyttivät lapset, huolehtivat perheestä ja tekivät sen lisäksi raskasta työtä. Palkka oli pienempi kuin miesten. Suurta osaa naisista myös ahdisteltiin seksuaalisesti. Hyväksikäyttäjä saattoi olla talon isäntä tai työnjohtaja tehtaassa. Molemmat olettivat työväestön naisten olevan kuin luonnostaan heidän käytössään.
– Ne olivat naiset, jotka joutuivat häpeään kaikesta tästä. Jos tuli raiskatuksi, nainen siinä leimautui. Aviottomat lapset olivat myös naisen häpeä.
– Minulle on sanottu, että ei kai naisia nyt ihan noin kohdeltu, miten olet kirjoittanut. Esimerkiksi Tampereella on kulkenut suorasukainen sanonta: “Perkele, kun seuraavan kerran tuut pilluani tehtaalla kouriin, kusen kätees!”. Mistähän sellainenkin on sitten syntynyt, puhisee Kanto.
Aihe valitsi kirjailijan
Kirjailija Anneli Kanto on entiseltä ammatiltaan toimittaja. Toimittajan silmin hän luki näyttelijä Vilho Siivolan muistelmateoksen Myllykylästä maailmalle, jossa Siivola kertoo sisarestaan. Sisko liittyi punaiseen naiskaartiin Valkeakoskella ja selvisi hengissä sodasta. Samaan aikaan, 1980-luvulla, Kanto törmäsi myös arkistotietoihin aseellisista naisjoukoista. Hän ihmetteli, miksei kukaan ole tarttunut tällaiseen aiheeseen.
– Eihän se toisaalta olisi ollut mahdollistakaan silloin. Tutkimustietoa ei vielä ollut. Heikki Ylikankaan liikkeelle laittama Sotasurma-projekti 2000-luvun alussa avasi jähmettyneen tilanteen. Yhtäkkiä kansalaissotaa tutkittiinkin monesta uudesta näkökulmasta. Myös naiset ja heidän toimintansa nousi esiin.
Aihe alkoi poltella tosissaan. Kun kukaan ei tarttunut siihen, kirjailijaksi jo liukunut Kanto antautui.
Aihevalintaan vaikutti toki myös Kannon kotikaupunki Tampere. Kun kirjailija kävi läpi sisällissodasta tehtyjä tutkimuksia, kaupunki alkoi tihkua historiaa. Kalevankankaalla haukahti teloittajan ase, Aleksanterin kirkosta kuului pakolaislasten itkua ja Työväentalon ohi kulkiessa kiväärinperä kuului napsahtavan kivilattiaan. Amurin työläiskorttelin hellahuoneessa pumpulin tytöt letittävät tukkaansa ja raapivat luteenpuremia ihollaan.
Vaikka Kanto on syntynyt Tampereen kupeessa Pirkkalassa, hänen isänsä suku on Ilmajoelta, Pohjanmaalta.
– Tuntuu, että joka suvussa on kansalaissotaan liittyvä tarina tai trauma. Ajattelin pitkään, että meillä ei ole.
– Sitten törmäsin museokeskus Vapriikin näyttelyssä valokuvaan, jossa oma paappani on valtaamassa Tamperetta valkoinen merkki hihassaan. Siinä hän tuijotti minua silmiin.
Tamperelaiselle on arka paikka myöntää, että isoisä kuului kaupungin valkoisiin valtaajiin. Anneli Kanto ei tiedä, mitä kaikkea nuori mies joutui kohtaamaan. Se on selvinnyt, että tämä on ollut taisteluissa mukana voitonparaatiin asti. Lomalippu on leimattu Helsingissä. Vaikka oman isoisän jälkiä oli mahdotonta seurata, vastaavien nuorten miesten kohtaloita on nyt käärittynä Lahtarit-teokseen.
Elintasokuilu ei hyödytä ketään
Anneli Kanto päästää kissan ulos hedelmäpuiden reunustamalle takapihalleen. Härmälän kaupunginosa nuokkuu hämärässä, mutta kasvavan kaupungin kohinan voi aistia rauhalliselle omakotialueelle asti. Nostokurjet kumartelevat kaupungin silhuetissa. Tampereen kadut ovat täynnä kuoppia ja esteitä. Ne eivät tietenkään liity sotaan tai konflikteihin, vaan ratikkakiskojen rakentamiseen. Tampere on elävä osoitus siitä, että vaurautta Suomessa riittää. Se vain jakautuu epätasaisesti.
Eihän rikkaidenkaan etu ole se, että on valtavat elintasoerot.
Anneli Kanto
Kannosta on alkanut näyttää siltä, että keskuudessamme on uusi köyhälistö. Häntä järkyttää, että vanhempien koulutustausta ja varallisuus määrittävät taas sitä, miten paljon lapset opiskelevat. Tai se, että lapset syrjäytyvät jo koulussa ja pulpeteissa istuu poikia, jotka eivät osaa lukea. Suomessa.
– Eihän rikkaidenkaan etu ole se, että on valtavat elintasoerot. Se lisää levottomuutta tavalla tai toisella.
– Vielä ei varakkaankaan tarvitse palkata henkivartijoita tai pystyttää korkeaa muuria talonsa ympärille. Mutta, entä tulevaisuudessa.
Kanto muistelee Lontoon kännykkämellakoita. Kun jossain lasin takana on himoittua tavaraa, jota ei voi mitenkään saavuttaa, se otetaan omin luvin. Eriarvoisuus ruokkii rikollisuutta ja laittomuuksia.
Vaikka vielä ei olla muurien pystyttämisen tiellä, kahtiajakautuminen ja vihapuhe ovat jo muuttaneet yhteiskuntaa.
– Kun Sauli Niinistö pyrki presidentiksi vuonna 2005, hänen vaalilauseensa oli: Vastakkainasettelun aika on ohi. Kuka yrittäisi tänä päivänä presidentiksi sellaisella lauseella?
Kanto ei voi ymmärtää, miksi eriarvoisuudesta kumpuavaa vihapuhetta ei tuomita selkeämmin. Kun hän opiskeli Tampereen yliopistossa tiedotusoppia, opiskelijoille tehtiin selväksi, mitä ovat herjaus, solvaus ja laiton uhkaus. Ne ovat rikoksia, joista voidaan tuomita. Nyt on kuitenkin hyväksyttävää uhata joukkoraiskauksilla, haukkua räävittömästi tai syytää solvauksia. Someraivoon ei puutu kukaan, ei konkreettisesti eikä puheen tasolla.
– Yhteiskunnan nykytila muistuttaa mielestäni enemmän 1930-lukua kuin sadan vuoden takaista. Silloin tapahtui monenlaisia laittomuuksia. Vasemmistolaisia kirjapainoja hävitettiin, kansanedustajia häirittiin, mukiloitiin ja murhattiinkin. Poliittinen johto ja esivalta olivat mukamas kykenemättömiä estämään tätä.
– Jos saisin päättää, perustaisin poliisiin erikoisyksikön. Se tutkisi netin someraivoa ja vihapuhetta. Tutkisi ja antaisi rapsut tarvittaessa.
Ihminen voi tulla väkivaltaiseksi hirveän nopeasti, kukaan ei ole siltä varjeltu.
Anneli Kanto
Viattomista maalaispojista kasvoi tappajia
Yhteiskunnan henkisellä ilmapiirillä on Kannon mielestä valtava vaikutus ihmiseen.
– Ihminen voi tulla väkivaltaiseksi hirveän nopeasti, kukaan ei ole siltä varjeltu.
– Kun terroristien radikalisoitumista on tutkittu, on käynyt ilmi, että se saattaa tapahtua muutamassa kuukaudessa. Useinhan taustalla on ideologinen taustakoneisto, joka vakuuttaa, että terrori on oikeutettua ja hyväksyttyä.
Ajatukset kääntyvät jälleen kansalaissotaan. Kanto laskeskelee isoisänsä kaltaisten nuorten miesten reittejä Pohjanmaalta Viipuriin ja edelleen Helsinkiin. Pojat lähtevät liikkeelle lakeuksilta helmikuussa. He ovat viattomia maalaispoikia, joilla on isänmaallisen aatteen palo. Rintama etenee kohti punaisia helmi-maaliskuun vaihteessa. Sotaa käydään kaksi kuukautta. Jo huhtikuun alussa valkoisten toiminta Tampereella on järkyttävän raakaa. Kun päästään toukokuun alkuun, Viipurissa on helvetti päällä. Suurin osa sodassa menehtyneistä punaisista ei kaatunut taisteluissa. Sen sijaan antautuneita häviäjiä teloitettiin ja tapettiin nälkään vankileireillä sodan jo päätyttyä.
Raakuuksiin löytyy monia muitakin syitä kuin se, että väkivalta eskaloitui voiton huumassa. Jotkut näkivät punaiset rottalaumana, joka täytyi hävittää uuden yhteiskunnan tieltä.
Ääriolosuhteissa esiin nousevat psykopaatit.
Anneli Kanto
Tutkija Marjo Liukkonen on selvitellyt punaisten puolella olleiden naisten kohtelua Hennalan vankileirillä. Leirillä oli yli 13 000 punavankia, joista 2000 oli naisia. Yli 200 naista ammuttiin. Teloitusten taustalla olivat ajatukset rotuhygieniasta. Housuihin pukeutuneet naissotilaat koettiin uhaksi, eikä heidän kaltaisten haluttu antaa lisääntyä. Osa "naisista" oli vasta 14-vuotiaita.
– Ääriolosuhteissa esiin nousevat psykopaatit. Sellaiset ihmiset, jotka ovat hyviä tappamisen hommassa.
– Kyseessä oli kaiken kaikkiaan amatöörien sota. Suomellahan ei ollut omaa armeijaa. Kummallakin puolella oli aseissa miehiä, jotka olivat saaneet muutaman viikon tai vain muutaman päivän sotilaskoulutuksen, Kanto pohtii.
Housut, jotka nousivat näyttämölle
Vaikka Veriruusut sai tahmean alun, nyt Anneli Kanto saa nauttia revanssista. Sekä Lahtareita että Veriruusuja ahmitaan ja jälkimmäisestä on tehty tälle keväälle kaksi näytelmäsovitusta, molemmat kirjailijan arvostamiin teattereihin.
Tampereen Työväen Teatterin suurponnistus, musiikkinäytelmä Tytöt 1918, perustuu osittain Kannon romaaniin. Kom-teatterin esitys Veriruusut on dramatisoitu suoraan siitä.
– Molempien esitysten tekijät ovat aivan ihania ja erittäin osaavia. Silti minua jännittää ihan kauheasti, Kanto tunnustaa.
Kanto on antanut teatterintekijöille vapaat kädet. Hän on kirjoittanut osuutensa, ohjaajat ja dramaturgit tehkööt omat ratkaisunsa. Molemmissa teattereissa naiset vetävät jalkaansa housut, heittävät kiväärin selkäänsä ja kiinnittävät lakkiinsa veriruusun. Silloin saattaa kirjailijalla olla kyynelten paikka.
Tässä jutussa testataan uutta ulkoasua, minkä vuoksi osalle lukijoista juttu näyttää erilaiselta.
_Juttua muutettu 28.1. 2018. Lisätty sana 'juurikaan' lauseeseen: 'Vaikka naiskaarteista ei ollut ennen Veriruusuja kirjoitettu juurikaan proosaa, vielä vähemmälle suomalaisessa kaunokirjallisuudessa oli jäänyt voittaneen puolen analyysi.' Aiemmin jutusta tuli se kuva, että Anneli Kannon kirja olisi ensimmäinen naiskaarteista kirjoitettu proosateos. Raija Westergårdin 'Maria' ilmestyi ennen sitä, eli vuonna 2007. _