Se on kauhean ironinen tarina, sanoo kirjallisuudentutkija Sirje Olesk.
Tarinan päähenkilö on Viron kansallisrunoilija Lydia Koidula. Yhteiskunnallisesti aktiiviset tytär ja isä, lehtimies ja kirjailija Johann Voldemar Jannsen, ovat Viron 1800-luvun kansallisen heräämisen ruumiillistuma. Isä teki sanat Viron kansallislauluun ja tytär Mu isamaa on minu arm -lauluun, jota Virossa usein ehdotetaan kansallislaulun tilalle, kuten Suomessa Finlandiaa.
Koidula on edelleen Viron kansallistunteiden kuningatar, mutta hän itse kuoli vieraalla maalla uupuneena ja pettyneenä.
Koidula avioitui baltiansaksalaistuneen vironlatvialaisen Eduard Michelsonin kanssa. Michelson ei perustanut Viron kansallisesta herätyksestä eikä edes puhunut viroa.
Pariskunta muutti Michelsonin lääkärintyön takia Kronstadtin sotilastukikohtaan Pietarin lähelle. Mies halusi vaimostaan pelkän kotiäidin, ja Koidula katosi kansallisen heräämisen parrasvaloista.
Hän kuoli rintasyöpään vuonna 1886. Lapsista elossa oli kaksi tytärtä. Isä hankki heille koulutuksen venäläisten aatelisneitien hienossa koulussa, pietarilaisessa Smolnan insituutissa, Sirje Olesk kertoo.
Koidulan tytärten juuret katkesivat
Vuonna 1917 Venäjän vallankumouksessa kaikki romahti. Isän keräämät säästöt olivat poissa. Vuonna 1921 Hedwig kokeili palata Viroon. Isä oli kuollut ja Anna-sisar lähtenyt Pariisiin opiskelemaan jo ennen vallankumousta.
Itsenäistyneeseen Viroon palasi Venäjältä parikymmentä tuhatta virolaista, mutta maahan pyrkijöitä ei oltu avosylin vastassa. Kansallissankariäiti olisi epäilemättä auttanut, mutta Hedwigillä ei näytä olleen mitään käsitystä äitinsä merkityksestä. Ilman sukulaisia Viroon ei ollut asiaa.
– Tytär ei tiennyt, mikä oli ollut hänen äitinsä tyttönimi. Äidinisästä hän osasi sanoa vain, että tämä oli julkaissut sosialistista lehteä Tartossa. Sukulaisia ei löytynyt isänkään puolelta. Se on minusta kovin kummallista, sanoo Olesk.
"Olen venäläinen"
Virolaislehti löysi Annan Italiasta 1930-luvulla. Kansallisuutta kysyttäessä hän vastasi olevansa venäläinen, kertoo Postimees-lehti toissavuotisessa artikkelissaan. Virossa kuitenkin innostuttiin: Koidulan tytär piti saada kotimaahan!
– Hän tulikin joiksikin vuosiksi, mutta ei puhunut viroa, ei tiennyt maasta mitään ja oli vaativa. Kun sota alkoi, hän lähti saksalaisten mukana takaisin Eurooppaan, kertoo Olesk.
Anna kuoli Italiassa vuonna 1965. Hedwig oli kuollut Venäjällä toisen maailmansodan aikana. Koidulalla ei ollut lapsenlapsia. Lähimmät nykysukulaiset asuvat Saksassa. He eivät puhu viroa.
"Saksaksi kirjoittaneita ei ole olemassa"
Vaikka Koidulan verenperintö on kadonnut, henki elää hänen tuotannossaan.
– Muutamia hänen runoistaan on ollut koulukirjoissa 1870-luvulta asti. Luulen, että on noin 15 Koidulan runoa, jotka kaikki sukupolvet tietävät. Paria niistä lauletaan joka ikisillä laulujuhlilla. Siinä mielessä ne ovat yksi Viron kirjallisuuden tukipylväs, Sirje Olesk kertoo.
Suomen kansallisrunoilija on ruotsinkielinen Johan Ludwig Runeberg. Kansallislaulumme perustuu hänen kirjoittamaansa ruotsinkieliseen runoon. Jos kaksikielinen Koidula ei olisi kirjoittanut isänsä kielellä viroksi, vaan äitinsä kielellä saksaksi, hänestä ei olisi tullut kansallisrunoilijaa.
– Virossa ei haluta ottaa kaanoniin kirjailijoita, jotka eivät kirjoittaneet viroksi. Teillä Suomessa kirjallisuuden kivijalka ovat Snellman, Runeberg ja Topelius. Meillä niitä, jotka kirjoittivat saksaksi, ei ole olemassa, Olesk sanoo.
Kansanperinne talteen PR-nikseillä
Virolainen kirjallisuus alkaa niin kuin muillakin kansoilla: kansanrunoudesta.
– Kielitieteilijä Jakob Hurt aloitti kansanrunouden keräilyn 1880-luvulla. Ja miten? Sanomalehden avulla. Hän kirjoitti yleisen pyynnön ”Viron pojille ja tyttärille: Lähettäkää vanhoja lauluja, sananlaskuja, kaikkea!"
Viron luterilainen kansa oli yleensä käynyt koulua. Yli 90 prosenttia virolaisista osasi kirjoittaa.
– Hurt antoi joka toinen tai kolmas kuukausi lehdessä raportin ja mainitsi nimet. ”Neiti Tamm Puhjan kihlakunnasta, kiitos. Laulut olivat kauniit. Jos lähetätte vielä jotakin, niin sananlaskuja.”
Nimien julkaisu oli ihmisille tärkeää. Niille, joilta tuli paljon aineistoa, Hurt lähetti oman valokuvansa, jonka takana oli omistuskirjoitus. Hänellä oli hyviä PR-niksejä, kehuu Olesk.
"Tere armas Eesti rahvas!"
Hurt sai vastauksia noin 1 400 ihmiseltä. Hän pani kaiken talteen murteisiin kajoamatta, mitään muuttamatta. Näin syntynyt 162 niteen kokoelma on Viron suuren kansanrunousarkiston pieni mutta kova ydin.
Mielsivätkö virolaiset, että Hunt oli keräämässä Viron kansan perinnettä, ei vain kansanperinnettä?
Maaorjuuden vuoksi he olivat yleensä eläneet pienellä alueella. Sukujen elinpiirin rajoittuminen omaan kihla- tai enintään maakuntaan on edelleen luettavissa geeniperimän eroina virolaisten välillä.
He eivät myöskään olleet kutsuneet itseään virolaisiksi, vaan ”maakansaksi”. Baltiansaksalaisille isännilleen he olivat yksinkertaisesti ”ei-saksalaisia”. Uuden nimen oli antanut vasta Jannsen ensimmäisen vironkielisen lehden ensimmäisen numeron tervehdysrunossa vuonna 1857: ”Terre armas Eesti rahwas!”
Opinnot eivät häivyttäneet virolaisuutta
Hurt keräsi runoja aikana, jolloin oli juuri alkanut iso yhteiskunnallinen murros.
– Ihmiset liikkuivat, sai ostaa maata, vaikka se velaksi tehtiinkin. Kartanonomistajat tarvitsivat rahaa ja myivät maata. Sitä ei kuitenkaan riittänyt kaikille. Monet nuoret pojat lähtivät teollisuustöihin Pietariin, Sirje Olesk kertoo.
Pietarissa oli 1900-luvun alussa erittäin iso virolaissiirtokunta. Muuttoliikettä oli myös Tallinnaan ja Narvaan. Rautatiet lisäsivät liikkuvuutta.
–Kylästään lähtenyt nuori mies sai sivistyksen saksaksi ja myöhemmin venäjäksi, mutta perhe ja suku jäivät kylään ja oli se yhteinen kirjakieli. Olen ymmärtänyt, että he tunsivat itsensä virolaisiksi. Poikkeuksia tietysti on, kuten ne Koidulan lapset. Niistä ei ole paljon puhuttu.
Ei Venäjää eikä Saksaa
Kansanrunouden keräilykutsuun vastaaminen saattoi olla osaltaan myös reaktio voimakkaaseen venäläistämiseen, joka Virossa alkoi vuosikymmen ennen Suomea. Koulustakin oli tehty venäjänkielinen neljää ensimmäistä luokkaa ja luterilaista uskonnonopetusta lukuun ottamatta.
– Ne kylissä asuvat ihmiset kuitenkin lukivat lehtiä, ja heille oli tärkeää se vanha perinne. He tunsivat itsensä osaksi Viron kansakuntaa ja osallistuivat sen perinteen keräämiseen, Olesk sanoo
Virolainen ei missään tapauksessa katsellut myöskään länteen, Saksaan.
– Kaikki maa oli kuulunut saksalaisille. Sieltä tuli saksalaisviha. Vuoteen 1940 asti se oli Viron identiteetitiajattelussa keskeinen asia – muinainen vapaustaistelu 1200-luvulla ja Yrjönyön kansannousu 1300-luvulla, Eduard Bornhöhen romaani Kostaja ja Eduard Wilden Kapina moisiossa ja niin poispäin. Aino Kallaskin kirjoitti siitä, miten kauhea saksalaisten ylivalta oli.
.
Viron kansanrunous on lyyristä
Suomessa kansanrunous synnytti Kalevalan. Elias Lönnrot karsi ja järjesteli keräämiään runoja, ja tuloksessa näkyy hänen omankin kynänsä jälki. Entä Kalevalan innoittamana syntynyt Viron Kalevipoeg-eepos, Kalevinpoika?
Sirje Olesk sanoo, että asia pitäisi tarkistaa, mutta hänen näppituntumansa on, että Kalevipoeg on vain alle kolmanneksen verran kansanrunoutta.
Muu on Friedrich Reinhold Kreutzwaldin Saksan romanttisessa hengessä luoma traaginen romanttinen tarina sankarista, joka kuolee lopuksi, Olesk summaa.
– Suomalaisessa kansanrunoudessa on kertovia lauluja. Virolaiset laulut ovat niin lyyrisiä, niin lyyrisiä. Meillä on hyvin vähän eeppisiä lauluja. Kalevipojan juonen on keksinyt Kreutzwald, ja väliin hän on ottanut ehjää kansanrunoutta, jossa ei tapahdu mitään.
Viroonkin eepos, koska Suomellakin oli!
Kalevipoeg ei ollut Kreutzwaldin ajatus. Idean isä oli baltiansaksalainen Viron-ystävä ja kirjallisuudentuntija Georg von Schultz-Bertram, jonka tyttären perhe asui Suomenlinnassa.
Hän toi Viron oppineiden seuran eli Gelehrte Estnische Gesellschaftin kokoukseen Kalevalan ensimmäisen painoksen, Sirje Olesk kertoo.
– Siitä innostuttiin, ja päätettiin, että Virossakin pitää kirjoittaa eepos. Miksipä ei, kun Suomessakin oli!
Kirjoittajaksi piti tulla oppineiden seuran perustajan Friedrich Faehlmannin. Hän ei kuitenkaan ehtinyt pitkälle.
– Hänen kuolemansa jälkeen seura sanoi Kreutzwaldille, että ”nyt sinä”. Kreutzwald yritti vastata, ettei osannut suomea. Hän oli lukenut Kalevalaa vain saksankielisenä käännöksenä. Se ei ymmärtääkseni ollut kovin hyvä.
"Vapaus" ei käynyt sensuurille
Faehlmann oli ajatellut Kalevinpojasta proosateosta. Kreutzwald päätyi samaan runopoljentoon, trokeeseen, kuin Kalevalassa.
Kun teos valmistui, sensori ei hyväksynyt sitä. Tekstistä poistettiin sellaiset sanat kuin ”priius”, ”vapaus”. Kreuzwald oli jo aika murheellinen, Sirje Olesk kertoo.
Painatusta harkittiin Suomessa, jossa sensuurin ote oli löysempi. Ratkaisuksi löytyi kuitenkin tiede: ensimmäinen painos tehtiin Oppineiden seuran vihkoina. Teksti oli rinta rinnan viroksi ja saksalaisena käännöksenä. Koska vihkot esiteltiin kielitieteenä, sensori salli julkaisun.
Tasavalta nosti Kalevinpojan kunniaan
Sivistyneistö kiinnostui Kalevinpojasta ulkomaita myöten, mutta se oli liian kallis levitäkseen Virossa kansan parissa. Kuopiossa teetetty kansanpainos sai vähän enemmän menekkiä, mutta todella onnisti vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun Kreutzwald kirjoitti runoista proosakertomuksen.
– Kun Virosta tuli itsenäinen tasavalta, Kalevipoeg nousi kunniapaikalle kouluissa, ja se on edelleen elävä perinne. En tosin tiedä, kuinka moni tänä päivänä on sitä rivi riviltä lukenut, Sirje Olesk sanoo.
Kalevinpoikaa pitää hengissä myös se, että Viron maalaustaide ja muu kulttuuri ovat ottaneet siitä paljon aiheita.
1900-luvun alussa tuli iso murros
Sirje Olesk painottaa, ettei varhainen Viro rakentanut kirjallisuuttaan vain kansallisen heräämisen aikaiselle perinteenkeruulle ja tuotannolle. Hyvin tärkeä oli myös 1900-luvun alussa perustettu Noor Eesti, "nuori Viro".
– Aika kai oli sopiva. Tuli iso kulttuurin murros. Koidula on rakas, mutta hän on… miten sen sanoisin… vähän kuin lapsuudesta. Viron kirjallisuuden kaanon alkoi Gustav Suitsista, Friedebert Tuglasista ja Anton Hansen Tammsaaresta.
Nuorten kirjailijoiden liikkeellä oli paljon yhteyksiä Suomeen. Suits opiskeli Helsingin yliopistossa ja hänellä oli suomalainen vaimo, josta tuli Tarton yliopiston ensimmäinen suomen kielen lehtori.
Vallankumouksellinen Tuglas pakeni vuoden 1905 kuohunnan jälkeen Suomeen, asui väärillä passeilla eri puolilla Eurooppaa eikä palannut Viroon ennen vuotta 1917.
– Minä olen aina ihmetellyt sitä keisarin Venäjää loppuvuosina. Tuglas ja Suits saivat aika vapaasti julkaista lehtiä ja kirjoja Virossa, Olesk sanoo.
Elämäniloa ja erotiikkaa
Viron kirjallisuuden seuraava keskeinen luku on Siuru-ryhmä, joka perustettiin aivan itsenäisyyden kynnyksellä. Siurulaisia olivat muun muassa maanpaosta palannut Tuglas ja virolaistunut suomalaiskirjailija Aino Kallas.
– Siuru oli hyvin elämäniloinen ja eroottinen, kaukana sotakuvitelmista. Vasta 1920-luvun toisella puoliskolla alettiin kirjoittaa Saksan vaikutuksesta ekspressionismia. Tänä päivänä Siuru on teatterissakin taas muodissa, Olesk kertoo.
Oma tärkeä osansa Viron kirjallisuudessa on ollut Neuvostoliittoa paenneilla ulkovirolaisilla, jotka perustivat Ruotsissa kustantamoja.
– Sieltä tuli kirjailijoita, joiden työ on jäänyt elämään. Ilmeisesti ensimmäisen polven kulttuuritarve ja -halu ovat aina vahvoja ja voima iso.
Laulu ja runo kuuluvat yhteen
Myös vanha kansanperinne elää uusien lauluntekijöiden kautta. Monet käyvät kansanrunousarkistossa etsimässä inspiraatiota. Jo 1970-luvulla nousi folkloristisia yhtyeitä, kun tiedostettiin viron kielen olevan vaarassa, Olesk kertoo.
Helsingin yliopistossa opettava Olesk puhuu suomalaisopiskelijoilleen usein Viron runoudesta.
– He sanovat, että "onpa kiinnostavaa; täällä Suomessa ei koskaan lueta runoja". On Suomessakin laaja runousperinne, mutta Virossa runoja on luettu ja opeteltu ulkoa kouluissa. Meillä on aina sanottu, että Viron runous on parempaa kuin proosa. Laulu ja runo kuuluvat jotenkin yhteen.
"Maan päällä paikka yksi on, niin pyhä, armas, verraton..."
Virossa oli vahva riimillisen runon perinne pitempään kuin Suomessa, ja riimillinen runo on helppo muistaa ulkoa. Toisaalta se tekee virolaisten runojen suomentamisesta vaikeaa: Oleskin mukaan monet suomalaiset sanovat, että loppusoinnut saavat ne käännettyinä kuulostamaan iskelmiltä, kevyiltä.
Tätä pääsee itse kukin arvioimaan, kun Suomessa ilmestyy alkusyksystä Lydia Koidulan kaikkien aikojen ensimmäinen suomenkielinen runokokoelma. Tähän saakka häneltä suomennettu vain kourallinen yksittäisiä runoja.
Yksi käännös on juurtunut Suomeen Hilja Haahden suomennoksena: "Maan päällä paikka yksi on, niin pyhä, armas, verraton..." Tulevasta runokokoelmasta voi maistella, miltä Äidin sydän -runo tuntuu ilman on–verraton-tyyppistä loppusoinnuttelua.
Lue myös:
Historioitsija Enn Tarvel: "Viron itsenäisyys oli ihme"
Folkloristi Marju Kõivupuu: "Mitä muuta virolaiset olisivat voineet kuin laulaa?"
Historioitsija Andres Adamson: "Viro oli taloudellisesti Suomea vahvempi"
Miksi Viro juhlii itsenäistymistä melkein kolme vuotta?
_
Lauantaina Viron Suomen-suurlähettiläs Margus Laidre:
"Suomalaisten ja virolaisten nykysuhteista puuttuu syvyys"_