WASHINGTON Olemme asuneet lastemme kanssa Yhdysvalloissa pian puoli vuotta. Tuona aikana emme ole kohdanneet yhtäkään lapsiin nuivasti suhtautunutta ihmistä.
Ei, emme ole lukinneet 2- ja 5-vuotiastamme sisätiloihin, vaan liikumme heidän kanssaan myös kodin ulkopuolella.
Tämä yhdysvaltalaisten iloinen ja avoin suhtautuminen lapsiin on häkellyttävää, mutta tervetullutta.
Suomessa kun lasten kanssa kohtaa arjessa pahimmillaan jopa avointa vihamielisyyttä.
Bussimatkojen aikana joku sanoo useimmiten jotain mukavaa lapsillemme, vähintään hymyilee tai vilkuttaa.
Kun nuorimmaisemme päätti Helsingissä kesken bussimatkan, ettei enää viihdy vaunuissa ja alkoi parkua, sain ensin työlääntyneen ”jos katse voisi tappaa” -tuijotuksen.
Kun huuto pitkästä katseesta huolimatta jatkui, ärsyyntynyt kanssamatkustaja (keski-ikäinen tyylikkäästi pukeutunut nainen muuten) kehotti huutaen nostamaan vauvan syliin. Yritin selittää, että bussissa turvallisin paikka vauvalle ovat vaunut.
Veikkaan, että moni tunnistaa bussista myös ”meinaatko tosissasi tunkea vaunuinesi tähän?” -tilanteen. Se syntyy, kun bussin sivuovien avautuessa huomaa, että vaunusyvennys on täynnä tervejalkaisia kanssamatkustajia, joille vaunujen tieltä siirtyminen on ystävällisestä pyynnöstä huolimatta vaikeaa.
Äkkijarrutuksessa erään vaunujemme vieressä pysyneen tasapaino petti, ja hän rojahti suoraan vauvan päälle.
**Suora leikkaus Washingtoniin: **Kaupunkiliikenteen bussissa ei ole erityistä vaunuille varattua tilaa lainkaan.
Kun astumme rattaiden kanssa sisään, pari kanssamatkustajaa tarjoaa heti apua. Samalla meille vapautuu paikka heti bussin oven vierestä ilman, että ehdin edes pyytää.
Bussimatkojen aikana joku sanoo useimmiten jotain mukavaa lapsillemme, vähintään hymyilee tai vilkuttaa.
Sama toistuu ostoksilla.
Lapsistamme on tullut myönteisesti näkyviä, ei lähimmäisten arkea rasittavia, vaan rikastuttavia henkilöitä.
Puolen vuoden aikana 5-vuotiaamme on saanut enemmän tuntemattomien hyväntahtoista huomiota kuin reilun neljän vuoden aikana Suomessa yhteensä.
Aluksi lapsi oli itsekin kaikesta huomiosta hämillään.
Uskon, että pienelle ihmisalulle suurimpia kulttuurin avartumisen kokemuksia on ollut se, että tuiki tuntemattoman ihmisen kanssa voi spontaanisti keskustella vaikkapa siitä, mistä tuo ”maailman ihanin paljettipaita” on hankittu.
Myötämielinen suhtautuminen lapsiin näkyy Yhdysvalloissa erityisesti ravintoloissa riippumatta siitä, meneekö syömään valkoisten liinojen ravintolaan tai tavalliseen korttelipizzeriaan.
Suosikkipaikassamme tuttu tarjoilija lähestyy meitä jo ovella leveästi hymyillen. Hän myös muistaa lasten nimet.
Tuskin olemme ehtineet istuutua, kun hän on puhaltanut lapsille ilmapallot. Ruokaa odottaessamme hän kiikuttaa pöytään lapsille värikyniä ja paperia.
Lapset otetaan huomioon samoin ihan peruspizzeriassakin. Erityistä leikkinurkkaa ei monessakaan paikassa ole, mutta sitä ei tarvita. Lapset saadaan viihtymään pöydässä loistavasti muutenkin, kiitos lapsille tuotavien omien mukien sekä piirros- ja puuhapaperien.
Uhmaikäisen itkupotkuraivarin keskellä näytetään tsemppipeukkua, ei ovea.
Lasten huomioon ottaminen on täydellinen esimerkki win-win-tilanteesta.
Ravintolan työntekijöille ja muille asiakkaille on miellyttävää, kun lapset ovat tyytyväisiä eivätkä juokse työntekijöiden jaloissa.
Hyväksyvä ilmapiiri ei ole kärsinyt, vaikka maito olisi vahingossa kaatunut tai desibelit nousseet.
Pikkulasten kanssa tuppaa aina tulemaan jotain hässäkkää, vaikka kuinka vahtisi, ojentaisi ja kasvattaisi. Tuntuu, että tämä Yhdysvalloissa ymmärretään hyvin. Uhmaikäisen itkupotkuraivarin keskellä näytetään tsemppipeukkua, ei ovea.
Oman tulkintani mukaan yhdysvaltalaisessa mutkattomassa suhtautumisessa lapsiin on kyse paristakin asiasta.
Ensinnäkin Yhdysvalloissa ymmärretään se, että jos lapsiperhe saa ravintolassa nyrpeää kohtelua, on varsin epätodennäköistä, että perhe enää palaa kyseiseen paikkaan. Rahat jäävät saamatta.
Toki täällä myös tarjoilijoiden palkasta iso osa koostuu juomarahoista. Tippi jää pieneksi, jos lapsiperhe ei ole kokenut olevansa tervetullut.
Mutta mietin, onko kyse myös peruskulttuurierosta. Suomalainen on harvasanainen tasaisesti kaikille, vauvasta vaariin.
Yhdysvalloissa sen sijaan saa kuulua ja näkyä. Ei ole tavatonta, että joku laulaa kaikessa rauhassa kovaan ääneen jonottaessaan postikonttorissa.
Maallikkotulkintani mukaan kulttuuri, jossa aikuisille sallitaan enemmän, on suvaitsevainen myös lasten tekemisille.