Miksi tietokoneen näppäimistössä yleisimmin käytetyt kirjaimet ovat kauimpana toisistaan? Siksi etteivät kirjoituskoneen vasarat jumiutuisi liian nopean kirjoittamisen seurauksena. Kirjoitamme kaikki edelleen hieman hitaammin, koska aikojen alussa käytettiin mekaanisia kirjoituskoneita.
Tämä on klassinen esimerkki niin kutsutusta polkuriippuvuudesta, joka on yksi yhteiskuntatieteiden selitysvoimaisimpia teorioita politiikan muutokselle. Yksinkertaistetusti kyse on siitä, että kerran tietyissä olosuhteissa tehdyt päätökset ehdollistavat uusia, toisissa olosuhteissa tehtäviä päätöksiä.
Kotihoidon tuki ei ole tästä poikkeus.
Sosiaalidemokraattien naiskansanedustajat tekivät vuonna 1947 Martta Salmela-Järvisen johdolla toivomusaloitteen perhelisälain muuttamiseksi siten, ”että siihen sisältyisi myöskin äitipalkan suorittaminen monilapsisten perheiden ja yksinään perheitään huoltaville äideille”.
Päivähoidosta on tullut varhaiskasvatusta, jonka järjestäminen on siirtynyt kunnissa ja valtiolla sosiaalitoimelta opetustoimelle.
Tuolloin pienten lasten äitien palkkatyö oli harvinaista, eivätkä edes sosiaalidemokraatit osanneet kuvitella maailmaa, jossa äidit ja isät olisivat tasa-arvoisia työmarkkinoilla.
Ruotsissa sosiaalidemokraatit nostivat kotihoidon tuen poliittiselle toimenpidelistalle 1960-luvun alussa, jolloin keskusteltiin vanhemmille maksettavasta lapsikohtaisesta korvauksesta. Kyseisen korvauksen turvin äiti voisi ratkaista, hoitaako pientä lasta itse. Tuolloin sosiaalidemokraattien peruste oli valinnanvapaus.
Kysymys oli myös siitä, että kotihoidon tuen avulla myös työläismiehillä olisi oikeus valita – kuten keskiluokan miehillä – ”kotirouva”.
Myöhemmin maalaisliiton emäntäliike alkoi ajaa Suomessa äidinpalkkaa. Emäntien tavoite alkoi toteutua kuitenkin vasta samaan aikaan, kun äitien työssäkäynti yleistyi ja kunnallista päivähoitoa alettiin laajentaa.
Kotihoidon tukea alettiin maksaa korvauksena siitä, ettei perhe käyttänyt kunnallista päivähoitoa.
Pitäisikö lapsia kotona opettaville alkaa maksaa palkkiota, koska he säästävät peruskoulujen varoja?
Kotihoidon tuen kulta-aika koitti 1990-luvun alussa juuri laman alkaessa, jolloin tukea korotettiin tuntuvasti ja sen taso sidottiin työeläkeindeksiin. Ennen lamaa äitien työllisyysaste oli korkea, päivähoitopaikkoja ei riittänyt kaikille ja yleisesti uskottiin, että lasten hyvinvointi edellyttäisi lapsen hoitamista kotona kolmivuotiaaksi asti.
Neljännesvuosisadan aikana olosuhteet ovat muuttuneet dramaattisesti.
Äitien työllisyysaste on Suomessa matala, päivähoitopaikkoja on tarjolla kaikille ja tutkimukset osoittavat pientenkin lasten hyötyvän päivähoidosta.
Ylipäätään suhtautuminen päivähoitoon on muuttunut. Kyse ei ole enää sosiaalipalvelusta, jonka tarkoituksena on antaa pienelle lapselle hoivaa sen aikaa, kun äiti on työssä. Päivähoidosta on tullut varhaiskasvatusta, jonka järjestäminen on siirtynyt kunnissa ja valtiolla sosiaalitoimelta opetustoimelle.
Ajatus kotihoidon tuesta korvauksena siitä, etteivät lapset käytä varhaiskasvatusta on nurinkurinen.
Voisi yhtä hyvin kysyä, pitäisikö lapsia kotona opettaville alkaa maksaa palkkiota, koska he säästävät peruskoulujen varoja. Suomessahan ei ole koulupakkoa, vaan oppivelvollisuus. Jotkut vanhemmat vastaavat jo nyt – ilman mitään julkista tukea – omien lastensa peruskouluopetuksesta.
Hyvinvointivaltion rakentamisen pitkänä linjana on ollut korvata perhekohtaiset tuet yksilökohtaisilla tuilla.
Ennen vuotta 1976 puolisoita verotettiin yhdessä. Monet naiset jäivät kotiin, koska heidän työssäkäyntinsä ei ollut perheen näkökulmasta kannattavaa.
Miksi isät eivät saisi haluta yhtä lailla hoitaa lapsia kotona kuin äiditkin?
Ennen vuotta 1994 lapsista myönnettiin verovähennyksiä. Puolisot saivat valita, kumman verotuksessa vähennykset tehtiin. Ne oli kannattavampaa tehdä parempituloisen puolison eli miehen tuloista. Perhetukiuudistuksessa verovähennykset korvattiin lapsilisien korotuksella, minkä jälkeen naisten työssäkäynti on verotuksen näkökulmasta ollut yhtä arvokasta kuin miestenkin.
Kotihoidon tuki on yksi harvoista perhekohtaisista sosiaalieduista. Pienten lasten vanhempien tuessa pohjoismainen linja on ollut luoda yksilöllisiä oikeuksia. Tämä näkyy muun muassa isäkiintiöiden yleistymisenä.
Eikö olisi aivan luonnollista, että myös kotihoidon tuki olisi yksilöllinen oikeus? Miksi isät eivät saisi haluta yhtä lailla hoitaa lapsia kotona kuin äiditkin? Nykymallissa tämä ei toteudu, koska pienempien palkkojen vuoksi äitien on kannattavampaa jäädä kotiin ja näin ollen äidit käyttävät lähes kokonaan perhekohtaisen edun.
Tällä viikolla perhetukien uudistaminen epäonnistui jälleen kerran. Olisiko seuraavalla kerralla vihdoin mahdollista rikkoa polkuriippuvuus ja etsiä huomisen ratkaisuita muilla kuin eilisen eväillä?
Heikki Hiilamo
Kirjoittaja toimii sosiaalipolitiikkaan erikoistuneena professorina VID yliopistossa Oslossa ja Helsingin yliopistossa. Aikaisemmin hän on työskennellyt mm. toimittajana Yleisradiossa 1994–1997.