Hyppää sisältöön
Artikkeli on yli 5 vuotta vanha

Viimeinen lahja kuolevalle ystävälle: Hanna Pahlstenille kerätään ikimetsää, jossa hänen lapsensa voivat muistella äitiään

Ystävät keräävät rahaa kuolemansairaan Hanna Pahlstenin, 32, muistometsään. Pahlsten haaveilee, että metsästä tulisi lapsille lohduttava paikka, jossa äidin läsnäolon voi tuntea tuulena kasvoilla ja kuulla linnun lauluna oksilla.

Kalju nainen ja vauva
Hanna Pahlsten sairastui leukemiaan odottaessaan toista lastaan. Hanna on nyt saattohoidossa. Syöpähoitojen keskelle syntynyt vauva täyttää pian kolme vuotta. Kuva: Heidi Kinnunen
Minna Matintupa
Avaa Yle-sovelluksessa

Kaksi nuorta naista istuu yhdessä lääkärin puheilla. On joulukuu 2017 ja 31-vuotias Hanna Pahlsten oli kuumeillut koko syksyn, tänäänkin mittari näyttää yli neljääkymmentä.

Ystävä Sanna Lipponen seuraa taaempana mietteliäänä. Kumpikaan ei odota hyviä uutisia.

Vaikka tästä ei voi selvitä, niin jotenkin me selviämme tämän uutisen kanssa.

Sanna Lipponen

Kun lääkäri kertoo, että kahden lapsen äidin vuosia kestäneelle leukemialle ei ole enää mitään tehtävissä, maailma sumenee hetkeksi. Hoidot lopetetaan. Ääneen sanottuna se tuntuu musertavammalta kuin koko syksyn ajan hiipineet aavistukset tulevasta.

– Pelkällä katseella yritin viestiä Hannalle, että olen tässä ja toivoisin, että tätä ei tapahdu. Ja vaikka tästä ei voi selvitä, niin jotenkin me selviämme tämän uutisen kanssa, Lipponen kertaa ajatuksiaan.

Samana päivänä hän teki omasta mielestään ainoan mahdollisen ystävän päätöksen. Hänen oma elämänsä Helsingissä jäisi nyt tauolle. Lipponen kulkisi ystävänsä rinnalla loppuun saakka.

Video: Mitä Hanna Pahlsten ajattelee lähestyvästä kuolemasta.

Arpapeliä kahdella elämällä

Kun jyväskyläläisen Hanna Pahlstenin leukemia löydettiin ensimmäisen kerran marraskuussa 2014, hän odotti toista lastaan. Raskaus oli edennyt normaalisti kuudennelletoista raskausviikolle.

Nuori äiti oli väsynyt ja huonovointinen, mutta kaiken arvioitiin johtuvan raskaudesta. Verikokeet kertoivat tilanteen olevan huomattavasti vakavampi.

Akuutin myelooisen leukemian hoitaminen sytostaateilla aloitettiin heti. Lapsen kohtalo oli arpapeliä.

– Jos raskaus olisi ollut alummassa, se olisi keskeytetty. Siinä vaiheessa lähdettiin kuitenkin yrittämään, Pahlsten muistelee.

Kukaan ei osannut kertoa, kuinka hoidot tulisivat vaikuttamaan vauvaan. Lääkärit arvioivat, että äidin mahdollisuudet selviytyä olivat paremmat kuin lapsen.

Tässä syöpätyypissä noin joka toinen potilas selviää. Aiempaa kokemusta raskaana olevien hoitamisesta ei Pahlstenin lääkäreillä ollut. Hän itse oli shokissa.

– Kaikkea tietoa tuli niin paljon, että menin vain johonkin kuplaan ja yritin selvitä jokaisesta päivästä ja hetkestä.

Hanna Pahlsten leikkaa hiuksensa sairaalassa.
Hannan hiukset lähtivät ja kasvoivat takaisin neljä kertaa sairauden aikana. Kaljuuntuminen oli karu ja konkreettinen merkki syövästä. Kuva: Heidi Kinnunen

Ihmevauva

Talven kuluessa hoidot etenivät, Pahlstenin hiukset tippuivat ja vatsa kasvoi.

Huhtikuun lasketun ajan lähestyessä vauvan tilannetta seurattiin tiiviisti, mutta täyttä varmuutta lapsen kunnosta oli mahdotonta saada.

– Siinä vaiheessa kun lähdin synnyttämään, en vieläkään uskaltanut ajatella, mitä sieltä tulee.

Monien mielestä tulos oli ihme. 11. huhtikuuta 2015 syntyi 3050 g painanut terve poika.

– Vuosien myötä nähdään, ovatko hoidot jättäneet häneen jälkiään. Mutta nyt kaikki on hyvin.

Uuden elämän iloa varjosti kuitenkin päivää ennen synnytystä tullut tieto siitä, etteivät sytostaattihoidot olleet tappaneet leukemiaa kokonaan. Jäljellä oli mikroskooppinen määrä jäännöstautia ja edessä raskas kantasolusiirto.

Kuusi ystävää ovat kokoontuneet yhteiskuvaan vauvan ristiäisissä.
Kuuden ystävyksen tiivis porukka on kokoontunut juhlimaan ihmevauvan nimiäisiä Kuva: Heidi Kinnunen

Painajaisen yhdistämät

– On saatu viettää paljon laatuaikaa! Hanna Pahlsten nauraa, kun puhe siirtyy ystävän Sanna Lipposen rooliin sairauden aikana.

Parikymmentä vuotta sitten Nightmare-nimisen hevosen hoitajina tutustuneiden naisten ystävyys on tiivistynyt viimeisen kolmen vuoden aikana saumattomaksi.

Taudin eri vaiheissa Lipponen on yrittänyt olla ystävä, joka on läsnä, mutta ei lässytä.

Käytännössä se on tarkoittanut esimerkiksi kymmenien sairaalaan tilattujen pitsojen syömistä yhdessä hoitojen lomassa.

Kantasolusiirron ja siihen liittyvän pidemmän eristysjaksojen aikana Lipponen vieraili Meilahden sairaalassa lähes joka päivä. Vaikka pelolle ja tunteillekin oli tilaa, enimmäkseen juteltiin ihan arkisista asioista.

– Koen, että Hannalle on ollut iso apu siitä, kun ystävät ovat tuoneet normaalin elämän mukanaan sairaalaan, Lipponen miettii.

Ja kun jokaisen rankan hoitojakson jälkeen syöpä palasi uudelleen kummittelemaan verikokeisiin ja luuydinnäytteisiin, Lipposen tukeen saattoi luottaa.

– Ei me siellä itketä ja surra. Enemmän töröillään menemään samalla tavalla kuin muutenkin ja sivutoimisesti hoidetaan siinä jotain sairaala-asioita, Pahlsten kuvailee ystävysten sairaalaelämää.

Hanna ja Sannan teineinä hymyilemässä kylpyhuoneessa
Hanna Pahlsten ja Sanna Lipponen ovat tunteneet yli 20 vuotta. Sairauden aikana ystävä pitää kiinni arjessa ja elämässä. Kuva: Hannan kotialbumi

Myrskyn silmässä

Hoitojen lopettamisesta on kulunut nyt yhdeksän viikkoa.

Kun Hanna Pahlsten katsoo itseään peilistä, hän ei enää tunnista ihmistä, joka tuijottaa takaisin. Kasvot ovat kortisonin turvottamat ja kaatuminen muutti toisen puolen kasvoista violetin kirjavaksi.

Sairaus on muuttanut paitsi suhdetta omaan itseen, myös ystävyyttä. Tuttujen tapaaminen jäänyt vähemmälle, mutta tosiystävien rinki tiivistyy.

– Ei voi odottaa että ihminen tietäisi, miten tässä tilanteessa pitää olla ystävä. Yritän olla samalla tavalla kaveri kuin aiemminkin ja tukena Hannalle niin kuin hän on ollut vuosien saatossa minulle. Sama Hanna se on silti, vaikka onkin sairas, Sanna Lipponen miettii.

Perheen lisäksi tärkein tuki on kuuden lapsuudenystävän tiivis joukko, johon Lipponenkin kuuluu. Pahlsten uskoo, että hänen sairastumisensa on lähentänyt myös muiden naisten ystävyyttä keskenään.

Hannan lähellä olen itse ikään kuin myrskyn silmässä.

Sanna Lipponen

Lipposen päätös jättää miehensä ja koiransa Helsinkiin ja muuttaa Pahlstenien kotiin viimeisiksi hetkiksi on monien mielestä poikkeuksellinen teko. Hänelle itselleen se ei ole uhraus, vaan pikemminkin ainoa mahdollinen ratkaisu.

– On vaikeaa nähdä toinen kivuissa ja peloissaan, mutta Hannan lähellä olen itse ikään kuin myrskyn silmässä. Jos olisin muualla, miettisin vain koko ajan kauhukuvia. Nyt näen jatkuvasti, kuinka hän pärjää.

Hanna Palhsten katsoo vanhoja valokuvia
Kortisonihoidot ovat muuttaneet Pahlstenin kasvot. Peilistä katsoo vieras ihminen. Kuva: Yle

Voiko kuoleman kanssa ystävystyä?

Pahlstenien kotiin jyväskyläläiseen kerrostalokolmioon on muodostunut uusi, tiivis perhe. Hannan miehen ja lasten lisäksi heidän luonaan asuu suuren osan ajasta myös Hannan äiti ja veli, sekä tietysti Sanna Lipponen.

– Minullahan on asiat on valtavan hyvin. Se on aika hurjaa menoa, jos on vain yhden ihmisen varassa. Tai jos ei ole ketään, Pahlsten pohtii.

Saattohoidon tässä vaiheessa hyvä päivä on lähes kivuton. Silloin Pahlsten jaksaa leikkiä lasten kanssa Ryhmä Hau-leikkejä, pelata lautapelejä ja katsoa elokuvia.

Huonona päivänä koko pään valtaa lamaava painekipu, johon on haettava apua sairaalasta. Juuri sillä hetkellä kuolema tuntuu lähes kaverilta.

– Mutta en mä kyllä vieläkään kuolemasta tykkää! hän huudahtaa.

Syöpää sairastava, kaunis, kalju nainen
Hanna Pahlsten ei ole suostunut luovuttamaan missään vaiheessa sairautta. Nyt hän on opetellut hyväksymään kuoleman ajattelemalla olevansa osa luonnon kiertokulkua. Kuva: Heidi Kinnunen

Viimeinen lahja

Kukaan ei tiennyt, eläisikö Pahlsten 32-vuotiaaksi asti.

Kun tammikuun 28. oleva syntymäpäivä lähestyi, ystäväpiirin naiset miettivät, mitä voisi antaa lahjaksi saattohoidossa olevalle kahden lapsen äidille.

– Mikään tavara ei tunnu tässä tilanteessa kovinkaan osuvalta, Lipponen hymähtää.

Sairauden myötä luonto on tullut Pahlstenille koko ajan tärkeämmäksi. Ajatus oman luonnonsuojelualueen perustamisesta hänelle alkoi tuntua parhaalta mahdolliselta lahjalta.

Luonnon kiertokulku konkretisoituu metsässä hyvin. Kun kasvaa uutta ja kuolee vanhaa ja kaikki on yhteydessä toisiinsa. Se on voimaannuttava ajatus.

Hanna Pahlsten

Ystäväpiiri perusti Luonnonperintösäätiön avulla keräyksen, jonka tavoitteena on ostaa pala ikimetsää. Siitä tulisi Hannan muistometsä.

Syntymäpäivänä he esittelivät ideansa päivänsankarille.

– En ollut osannut ajatellakaan mitään tälläistä! On koskettava ajatus, että metsä jää elämään minun jälkeeni, Pahlsten hehkuttaa silminnähden innostuneena.

Hanna Pahlsten ja lapsi ihmettelevät oksaa kesäisessä metsässä
Metsä on ollut aina tärkeä osa maalaistytön elmää. Sairauden aikana siitä on tullut lohdun ja voima lähde. Kuva: Heidi Kinnunen

Suru vie suomalaisen metsään

Suomalaisten läheinen suhde metsään näkyy elämän käännekohdissa ja erityisesti kuoleman lähestyessä. Se on huomattu myös Luonnonperintösäätiössä, jolle annettujen lahjoitusten määrä on kaksinkertaistunut viimeisten viiden vuoden aikana.

Erilaiset merkkipäiväkeräykset ja joululahjaksi ostetut metsäosuudet ovat suosittuja. Oma lukunsa ovat myös kymmenisen vuotta sitten alkaneet muistokeräykset.

– Usein hautajaistilaisuudessa kerrotaan että on kerätty näin paljon rahaa ja kukkien sijaan voidaan antaa pala metsää, kuvailee Luonnonperintösäätiön toiminnanjohtaja Anneli Jussila.

Merkittävä osa Luonnonperintösäätiön varoista saadaan myös testamenttilahjoituksina. Jussila näkee kuoleman ja metsän yhdistämiselle monia syitä.

– Metsä edustaa elämää ja ikimetsä on pysyvä. Moni toivoo myös että heidän tuhkansa sirotellaan metsään.

Samat syyt saivat myös Hanna Pahlstenin ihastumaan ideaan omasta muistometsästä. Ajatus siitä, että hänestä tulee pian osa luonnon kiertokulkua on auttanut hyväksymään lähestyvää kuolemaa.

– Luonnon kiertokulku konkretisoituu metsässä hyvin. Kun kasvaa uutta ja kuolee vanhaa ja kaikki on yhteydessä toisiinsa. Se on voimaannuttava ajatus, Pahlsten pohtii.

Äiti ja kaksi lasta seisovat metsän reunassa
Hanna Pahlsten toivoo lastensa löytävän lohtua muistometsästä ja aistivansa siellä äidin läsnäolon. Kuva: Heidi Kinnunen

Hannan näköinen metsä

Hannan muistometsäksi haluttaisiin ostaa useamman hehtaarin kokoinen luonnontilainen metsäalue Keski-Suomesta.

Sijainti on tärkeä, sillä keräyksen aloittaneet ystävät toivovat metsän olevan lähellä Pahlstenin omaisia.

– Toivon että läheiseni kävisivät siellä vaeltamassa, miettimässä ja voimaa hakemassa. Erityisesti lapset, Hanna Pahlsten visioi.

Ei sitä joka äidillä ole omaa ikimetsäplänttiä. Ehkä se on aika mukavakin ajatus.

Hanna Pahlsten

Hän toivoo poikiensa löytävän läheisen ja kunnioittavan suhteen luontoon. Ystävien näkökulmasta muistometsä on lahja myös Pahlstenin lapsille. He toivovat alueen muodostuvan lasten kasvaessa merkitykselliseksi paikaksi, jonka hankkiminen oli myös äidille tärkeää.

– Ei sitä joka äidillä ole omaa ikimetsäplänttiä. Ehkä se on aika mukavakin ajatus, Pahlsten jatkaa.

Jos Hannan muistometsän varat saadaan kasaan, myös ystävät aikovat vierailla siellä mahdollisimman usein. Sanna Lipponen uskoo luonnossa liikkumisen muuttuvan entistä erityisemmäksi, kun sen voi tehdä paikassa, joka muistuttaa rakkaan ystävän mielen maisemaa.

Haluaisin päätyä sinne metsiin luuhuamaan ja saaristoon tuulena suhisemaan. Tokkopa siellä arkussa niin paljon tekemistä on kuitenkaan

Hanna Pahlsten

Mutta minkälainen paikka olisi erityisesti Hannan näköinen?

– Se olisi tietenkin valtavan kaunis metsä. Ja siellä olisi tosi ihana olla. Kun itselläni on aina ollut tosi hyvä olla Hannan lähellä, niin toivoisin että sellainen fiilis olisi myös siellä metsässä, Sanna Lipponen haaveilee.

Pahlsten itse toivoisi, että hänen läsnäolonsa voisi aistia muistometsässä – tai luonnossa ylipäätään. Jos kuolemaa ajatellaan matkana, hän ei toivo sen loppuvan umpikujaan.

– Kyllähän mä haluaisin päätyä sinne metsiin luuhuamaan ja saaristoon tuulena suhisemaan. Tokkopa siellä arkussa niin paljon tekemistä on kuitenkaan!

Sanna Lipponen taluttaa Hanna Pahlstenia metsäpolulla
"Kun aikaa on vähän, haluan viettää sen Hannan lähellä, jos vain Hanna sitä haluaa", Sanna Lipponen perustelee muuttoaan kuolevan ystävänsä luokse. Kuva: Yle

_Päivitetty 5.3.2018: Hanna Pahlsten menehtyi perjantaina 2.3. 2018. _

_Hänen toiveestaan ystävät jatkavat muistometsän toteuttamista yhdessä Luonnonperintösäätiön kanssa. _

_Kirjailija Anni Kytömäen teokset toivat Pahlstenille lohtua hänen sairautensa ja erityisesti saattohoidon aikana. Kytömäen Kivitasku -kirjasta kopioitu lainaus oli Pahlstenin mukana aina kännykkään tallennettuna: _

_"Kahdenkymmenen ensimmäisen elinvuoteni aikana ehdin tuudittautua siihen, että ihmisiä tulee aina vain lisää, uusia vanhojen rinnalle, ei tilalle. Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: Toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnaansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se, kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat. " _

Suosittelemme sinulle