Sydänten
vartijat

Viileä varastohalli lumisen metsän keskellä on täynnä matalia puulaatikoita.

Laatikoissa on kiveä, suomalaista kalliota, vähän viestikapulan tapaisina kämmeneen sopivina pötköinä.

Laatikoita on hallissa tuhansia, kiveä yhteensä suunnilleen miljoona kiloa.

Arkistonhoitaja Marko Puonti vetää ison metallioven kiinni ja avaa seuraavan hallin oven.

Siellä aukeaa samanlainen laatikkomeri.

Halleja on yhteensä kymmenen. Kymmenen miljoonaa kiloa kiveä.

Puonnin työkaveri, arkistotyöntekijä Ari Hevonkoski sytyttää savukkeen, katselee hallirivistöä, palaa halliin ja nousee trukkiin.

– Trukkiin, politrukkiin, hän riimittelee.

Hevonkoski nappaa lähes äänettömästi hurisevan sähkötrukin haarukkaan yhden lavallisen kivilaatikoita ja lähtee ajamaan kohti päärakennusta.

Puonti sulkee ovet, sytyttää hänkin savukkeen ja kävelee Hevonkosken perään.

– Välillä sitä hakkaa päätään seinään, että mitä ihmettä teen täällä pimeässä metsän keskellä, hän sanoo.

– Täällä ei radio kuulu eivätkä linnut laula.

Puonti ja Hevonkoski ovat sydänten vartijat.

Kymmenen punaista hallia on yhtä kuin Geologian tutkimuskeskuksen GTK:n kairasydänarkisto.

Se sijaitsee kutakuinkin syrjäisimmässä kolkassa minne keskellä eteläisintä Suomea voi päästä. Ollaan Lopen Läyliäisten kylässä Hämeen ja Uudenmaan rajoilla.

GTK toi kivensä tänne vuonna 1974, koska paikka oli halpa ja arkistoa ajatellen sopivan syrjäinen, eli ei houkutellut turhia tungettelijoita. Tontilla oli ennen GTK:n tuloa kanala, jossa yritettiin huonolla menestyksellä erikoista innovaatiota: kanala pimennettiin täysin, ja valaistuksella yhdestä vuorokaudesta tehtiin kaksi, jotta kanat myös munisivat tuplasti.

Helsinkiin on vain runsaat 50 kilometriä, mutta ympärillä on pelkkää lumista metsää.

Siksi harva on koskaan edes kuullut koko paikasta.

Googlen satelliittikartasta sen kyllä löytää, kun osaa etsiä: iso aukio metsän keskellä, kymmenen punakattoista hallia.

Lopen arkistohallit voisi hyvin unohtaa metsän keskelle, ellei tämä valtava kivikokoelma olisi yksi iso sykemittari. Se mittaa kahta isoa pulssia: maailmanmarkkinan metallinhintojen ja Suomen kaivosteollisuuden.

Kuka tahansa voi tulla Lopelle tutkimaan korvausta vastaan, löytyykö vanhoista kairanäytteistä arvometalleja. Tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet, ja maailmalla on otettu käyttöön metalleja, joita ei vanhoista näytteistä ole osattu vielä etsiäkään.

Kun täällä käy kuhina, se tarkoittaa että kaivosalalla on nousukausi. Ja nyt Lopella mitattu pulssi on kiihkeämpi kuin vuosiin.

Kairasydän on kuin säilöttyä maaperää, neulanpisto yhteen paikkaan ja sen sisältö.

Kairauksessa maahan porataan yleensä kymmenien tai satojen metrien syvyyteen yltävä reikä. Reikiä tehdään joko tutkimusmielessä tai bisnesmielessä, tai sitten molemmista syistä. Kairaamalla selviävät maaperän koostumus ja se, sisältääkö maaperä arvometalleja.

Suomen syvin reikä on 2,5 kilometriä, ja se kairattiin Outokummun malmialueelle tutkimusmielessä runsaat kymmenen vuotta sitten. Kairauksen teki venäläinen valtionyhtiö Nedra korvauksena Neuvostoliiton rästiin jääneistä valtionveloista.

Suomi on rei’itetty etenkin tutkimusmielessä kattavasti, ja kaivoslain mukaan edustavimmat kairasydämet pitää lähettää Lopelle.

Niinpä täältä löytyy kaikenlaista: tuhansia tavallisia maastokairauksia, mutta myös louhoksia, lentokentänpohjia ja urbaania ympäristöä: parkkihalleja, ostoskeskuksia ja metrolinjat.

– Täällä on Helsingin Kamppi, Töölöntori ja Kauppatori. Ja länsimetron linjalla tehtyjä kairauksia. Viimeksi tuli lavakaupalla kiveä Ilomantsista, Puonti sanoo.

Eikä tässä vielä kaikki.

Halleissa on myös lähes jokaiselta Suomen neliökilometriltä palanen kalliokiveä, kourallinen pohjamoreenia ja paperinen maaperäkartta mittakaavassa 1:20 000. Näytteitä on yhteensä satojatuhansia. Päärakennuksen vintillä on vielä tuhansia ampulleja: kertaalleen analysoituja kivinäytteitä siruina ja jauheina ampulleissa.

Kiveä on siis sellainen määrä, ettei sitä kukaan käsitä.

Kairareikiä on tuoreimman laskun mukaan 37 989 kappaletta, ja niissä on kiveä yhteensä runsaat 3 600 000 metriä eli yli 3 600 kilometriä.

Jos kairasydämet latoisi peräkkäin maantielle, jono yltäisi arkiston pihalta Moskovan kautta Iranin rajalle.

Arkistonhoitaja Puonti ja arkistotyöntekijä Hevonkoski sammuttavat savukkeensa, astuvat pakkasesta sisään ja alkavat purkaa kairasydänlaatikoita päärakennuksen tutkimuspöydille.

Seuraavana päivänä on tulossa asiakas. Puonnin kalenteriin tulijaksi on merkitty brittiläis-ruotsalainen kaivosyhtiö Beowulf Mining, joka on varannut tutkimustilan kolmeksi vuorokaudeksi.

Puonnin ja Hevonkosken pöydille nostamat kairasydämet on porattu Kemijärvellä vuonna 1996. Mitä Beowulf Mining niistä hakee? Se on yhtiön oma asia, eikä Puonti lähde arvailemaan.

Puonnin sähköposti alkoi täyttyä Lopen arkistosta kiinnostuneiden kansainvälisten kaivos- ja malminetsintäyhtiöiden kyselyistä ja varauksista viime keväänä.

Nyt hän joutuu myymään jo ei-oota.

– Kalenteri on buukattu täyteen kesäkuuhun asti.

Miksi?

– Mun ymmärtääkseni maailmanmarkkinoilla sähkö- ja hybridiautot tarvivat akkuja, ja niitä metalleja yritetään nyt etsiä myös Suomesta.

Puonti osuu oikeaan.

Maailmantaloudella menee lujaa ja energiamurros on täydessä vauhdissa. Sähköautojen, aurinkopaneelien ja ennen kaikkea niiden akkujen kysyntä kasvaa hurjaa tahtia.

Maailma janoaa akkujen elintärkeitä raaka-aineita: litiumia, kobolttia, nikkeliä, kuparia, grafiittia.

– Akkutekniikan kehittyminen ja energiamurros näkyvät selvästi. Kulta on meillä perinteisesti etsityintä, mutta nyt akkumetallien etsintä kiihtyy, kaivosalaa edustavan Kaivosteollisuus ry:n toiminnanjohtaja Pekka Suomela sanoo.

Talvivaara-ilmiö mustasi Suomessa kaivosalan maineen, mutta Tesla-ilmiö on pyyhkinyt rapaa pois. Kaustisen litiumkaivos kalskahtaa komeammalta kuin Talvivaaran nikkelikaivos.

Litium–koboltti–grafiitti on nykytekniikan trendiraaka-aineiden ykkösketju.

Niiden käytössä on yksi iso mutta: tuotanto on niukkaa ja yksittäisten isojen toimittajien varassa.

Yli puolet raakakoboltista tulee Kongosta, puolet litiumista Etelä-Amerikasta ja melkein kaikki grafiitti Kiinasta.

Metalleja halutaan niin kipeästi, että niiden louhimisen eettisyys on maailmalla jäänyt taka-alalle. Räikeimpiä esimerkkejä julkisuudessa on kerrottu Kongon kobolttikaivoksista, joissa koboltti kaivetaan vaarallisissa olosuhteissa ja osin lapsityövoimalla.

Raaka-aineiden loppumisen pelko on jatkuva.

EU on nimennyt 27 raaka-ainetta ”kriittisiksi”, eli sellaisiksi joiden saatavuus on elintärkeää mutta oma tuotanto vähissä. Koboltti ja grafiitti ovat EU:n kriittisten raaka-aineiden joukossa.

– Koboltin hinta yli kaksinkertaistui viime vuonna, ja myös kuparin hinta on noussut voimakkaasti viimeisen puolen vuoden aikana. Erityisesti Kiina vetää metalleja puoleensa, ja yhtiöt etsivät kuumeisesti uusia esiintymiä vastaamaan kysyntään, Kaivosteollisuuden Pekka Suomela sanoo.

Suomen kortit akkumetallinnälkäisessä maailmassa eivät ole mitenkään huonot.

Kaustisen litiumesiintymä on merkittävä, ja suomalaisten ja norjalaisten sijoittajien omistama Keliber-yhtiö puuhaa sinne Euroopan suurinta litiumkaivosta. Nikkeliä ja kuparia kaivetaan neljässä kaivoksessa, ja osasta saadaan kobolttia sivutuotteena.

Metalleja on maaperässä myös lisää, se tiedetään vanhojen tutkimusten perusteella.

Siksi Suomessakin on käynnissä etsintäralli. Luvat malminetsintöihin myöntävän Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukesin mukaan lupahakemusten määrä kaksinkertaistui viime vuonna. Tukesille jätettiin 185 hakemusta, kun vuonna 2016 niitä oli 93.

Malmia etsivien yhtiöiden määrä on kolmen viime vuoden aikana kasvanut 40:stä 60:een, arvioi Tukesin ylitarkastaja Ilkka Keskitalo.

– Tilanne on se, että yhtiöiden on mahdotonta kasvattaa etsintäkapasiteettia, koska kaikki kairakoneet on varattu ja töissä, Keskitalo sanoo.

Maastokairaus analyyseineen maksaa karkeasti arvioiden 200–250 euroa metriltä, eli 100 000 eurolla saa maahan vain muutaman satamerisen reiän.

Siksi yhtiöt tulevat Lopelle. Täältä on halpa aloittaa.

Lopella yhtiöt tutkivat GTK:n erikoisasiantuntija Tauno Raution mukaan yhdellä keikalla yleensä 1–3 kilometriä arkistonäytteitä, ja maksavat siitä majoituksineen keskimäärin 2 000 euroa. Koska sivistykseen on matkaa, GTK:lla on Lopella kahdeksan hengen saunallinen vierasasunto.

Mukana on kansainvälisiä kaivosjättejä ja pienempiä kotimaisia tai ulkomaisia niin sanottuja junioriyhtiöitä, jotka toimivat malminetsinnässä jättien tuntosarvina.

– Ulkomaisista ehkä suurin ryhmä ovat australialaiset. Sitten on kanadalaisia, jenkkejä ja englantilaisia. Ja Ruotsista tullaan totta kai, Puonti luettelee.

Sydänten vartijoiden taukohuoneessa on nojatuolit, nuhjuinen sohva, televisio – ja tupakointi sallittu. Puonti sytyttää seuraavan savukkeen, televisiossa pyörii urheilua.

Mielikuvat arkistoista ovat hillittyjä, mutta Lopen taukotila on kuin suoraan minkä tahansa laitakaupungin pienteollisuushallista.

Lopen arkistoa pyörittää erikoinen kaksikko.

Kumpikaan ei ole geologi, arkistosta vastaava 48-vuotias Puonti siitä itse asiassa mahdollisimman kaukana. Hän on merimies, joka seilasi 14 vuoden ajan 27 eri laivassa Itämerta, Brittein saaria, Belgiaa ja Hollantia.

Merille hän lähti ammattikoulun puolentoista vuoden putkimiesopintojen ja Valintatalon lihanmyyjän kokemusten ryydittämänä – ja viihtyi mainiosti.

Sitten silloinen avopuoliso oli sitä mieltä, että mies saisi hankkia työn, jossa olisi välillä kotonakin.

Puonti marssi Riihimäen työvoimatoimistoon ja sai kesätyöpaikan Lopen arkistosta, josta ei ollut koskaan kuullutkaan. Ensimmäisenä kesänä hänen piti pätkiä vanhalla käsileikkurilla eli “giljotiinilla” 1,5 kilometriä kivisydämiä kymmenen sentin pätkiksi.

– Tein sen kuukaudessa ja lähdin kiitämään, Puonti sanoo.

Puonti kuitenkin palasi toiselle pestille, ja kun hakuun tuli vakinainen työ, hän ohitti haussa yli 60 muuta hakijaa. Pääosa heistä oli paljon paremmin koulutettuja geologeja ja insinöörejä.

– Kysyttiin muun muassa, miten hyvin tunnen eri kivilajit. Sanoin, että tunnen kalkkikiven paremmin kuin kukaan muu, lapioin sitä vuosikausia.

Puonti oli seilannut pitkään Inkoon ja Ruotsin Storungsin väliä kalkkilaiva M/V Bona Fellä, jota hän kutsuu “ruumisarkuksi”.

Puontia Lopen erikoinen työympäristö viehätti. Hän oli myös valmis sitoutumaan arkistoon, jota moni koulutetumpi olisi käyttänyt astinlautana muihin tehtäviin.

Merillä vietetyt vuodet vaihtuivat kuivanmaankapteenin pestiin, kivisydänten vartijaksi.

– Sopeutumisvaikeudet olivat alussa ihan järjettömät. Puolitoista vuotta oli vieroitusoireita. Mutta nyt ei osaisi enää lähteä takaisin merille.

Hevonkoskelle, 61, kairasydämet taas olivat jo valmiiksi tuttuja – mutta kairakoneiston toisesta päästä.

Lopella käsitellään lopputuotteita eli kairasydämiä. Sitä ennen kairaaja on tehnyt käytännön työn poran varressa, ja kairaajaa ohjeistavat poranperiä katsovat geologit.

– Eli peräreiän vahtaajat, Hevonkoski sanoo.

Hevonkoski oli valtion kairaaja, joka teki parikymmentä vuotta kairauksia erityisesti Pohjanmaalla. Hän oli mukana paljastamassa muun muassa Kaustisen litiumesiintymiä.

– Liittijumi, tupajumi, Hevonkoski riimittelee.

Kun GTK vuoden 2015 lopussa lopetti oman kairaustoimintansa, Hevonkoski ajautui puolen vuoden irtisanomisajan jälkeen Lopelle.

Nyt hän ajaa tänne joka viikko kolmesataa kilometriä kotoaan Pohjanmaan Alavudelta, vuokraa yhtä vierasmajan huoneista työviikon ajaksi ja ajaa taas viikonlopuksi Alavudelle.

– Meillä oli Kaustisella oma tukikohtakin. Nyt siinä on päiväkoti.

– Enpä tiedä, eipä tarvi tuolla mettissä rymytä enää hikipäisnänsä. Kyllä täällä ihan hyvä on olla.

Päivä vaihtuu ja alkaa tapahtua.

Kaivosyhtiön imagoon sopivan muhkea Volkswagen Amarok -lava-auto kaartaa pihaan, ja Beowulf Miningin malminetsintägeologi Sauli Raunio kävelee sisään halliin.

Tarkkaan ottaen Raunio työskentelee Fennoscandian Resources -malminetsintäyhtiölle. Koska se on Beowulf Miningin tytäryhtiö, tässä jutussa puhutaan vain Beowulf Miningista.

Puonti on asioilla, joten Raunio etsii käsiinsä arkistosta poistettavia kairasydämiä vaihtolavalle kärräävän Hevonkosken, vie matkatavaransa vierasmajaan ja palaa sitten tutkimustilaan.

Raunio on tullut Lopelle etsimään grafiittia. Se on julkista tietoa ja mainittu Beowulfin nettisivuillakin.

– Nämä näytteet ovat Kemijärven Joutsijärveltä. Se on tuorein grafiittikohteemme ja aivan alussa. Kesällä on tarkoitus tehdä siellä kenttähommia, Raunio kertoo.

Raunio on 28-vuotias, valmistunut malminetsintägeologiksi Turun Åbo Akademista kolme vuotta sitten. Lopella hänen tehtävänsä on hakea aiemmista kairauksista mahdollisimman paljon lisätietoa, jotta kesän kenttäetsintä helpottuu.

Raunio ottaa laukustaan työvälineet eli mittanauhan, muistiinpanovälineet ja suurentavan luupin, ja kumartuu tutkimuspöydillä makaavien kairasydänlaatikoiden ylle.

Teknisesti nuuskinta Lopella on helppoa.

Raunio käy kivet läpi metri metriltä, ja etsii jälkiä grafiitista. Hän merkitsee kunkin kairasydämen lupaavimmat syvyydet muistiin, ja sahauttaa niistä kohdista näytepalat. Kun ne analysoidaan laboratoriossa, saadaan tietää mitä pitoisuuksia näytepalassa on.

Raunion ja muiden malminetsintägeologien aivot piirtävät koko ajan kolmiulotteista mallia tutkittavan maaperän sisuksista.

Metalliesiintymät eivät ole maaperässä selkeän pallon tai kuution muotoisia metallikimpaleita vaan usein hankalasti hahmotettavia, satojen metrien tai kilometrien mittaisia epäloogisia juonteita ja möhkäleitä.

Tyypillisestä muodosta tulee mieleen ämpärinpohjalle roiskaistu uudenvuodentina.

Mitä enemmän maaperää kairataan ja mitä syvemmälle, sitä paremman kolmiulotteisen mallin geologi rakentaa päähänsä.

– Heti kun saa tulokset näytepaloista koneelle, voi alkaa hahmottaa päässään, miten suoni kulkee. Ja tietysti vanhat tulokset ovat siellä jo pohjana. Koko ajan mallia täydentää päässään, Raunio sanoo.

Tutkimusmenetelmät ovat kehittyneet, mikä auttaa geologeja. Sähkömagneettisilla peilauksilla saadaan heijasteita siitä, onko maaperässä sähköä johtavaa metallia. Sitten pitää arvioida, miten kookkaita heijasteet ovat ja miten hyvin ne johtavat sähköä, eli mitä metallia ja paljonko maan uumenissa on.

– Kairaus on niin kallista, ettei ohikairauksiin ole varaa. Meillä noin kahdenkymmenen reiän kairausohjelma yhdessä kohteessa maksoi runsaat 200 000 euroa, Raunio sanoo.

Alalla kulkevan yleistyksen mukaan vain yksi tuhannesta malmiprojektista johtaa kaivokseen.

Hittimetalleja kannattaa etsiä laajalla haravalla eli useista kohteista kerrallaan, jotta jokin projekti johtaisi tulokseen.

Beowulf Mining tutkii Suomessa kuutta grafiittiesiintymää, joista lupaavin on Etelä-Savossa Heinävedellä. Yhtiö on mukana myös Åbo Akademin ja GTK:n miljoonan euron Fenno Flake -tutkimusprojektissa.

Pohjoismaiden toistaiseksi ainoa grafiittikaivos toimii Tromssan lähellä Pohjois-Norjassa. Lisäksi Ruotsissa tehdään koelouhintoja.

Riittääkö Kemijärven Joutsijärvellä grafiittia kaivokseksi asti, selvinnee vasta vuosien päästä vaikka Beowulf pystyykin käyttämään GTK:n aiempaa tutkimusta pohjana.

– Tässä ollaan ihan alkuvaiheessa. Nyt tehdään vasta analyysiä kairatun grafiitin pitoisuuksista ja laadusta, sekä selvitetään esiintymän kokoa, Raunio sanoo.

Malminetsijöille Lopen-keikat ovat työntäyteisiä: mahdollisimman pienessä ajassa on käytävä läpi kilometrikaupalla kairapötköjä. Siinä ei paljon seurustella isäntien kanssa.

Puonnille geologien intohimo oli aluksi vierasta.

– Osa nuolee ja maisteleekin kiveä. Kyllä mä pitkään pohdin, mitä rojua tää jengi oikein vetää. Että äijät tulevat Niuvanniemestä tänne kattelemaan kiviä. Mutta kyllä tää nyt alkaa hahmottua, Puonti sanoo.

Niuvanniemi on psykiatrinen sairaala Kuopiossa.

Puonti kertoo Havaijilta tulleesta geologista.

– Se mimmi hoki vaan, että amazing, amazing. Se sanoi, ettei ole missään nähnyt tällaista paikkaa. Palaute asiakkailta on pääsääntöisesti tosi hyvää.

Olitte järjestäneet kaiken täydellisesti. Olin todella vakuuttunut tutkimustilastanne ja sinun sekä henkilökuntasi tehokkuudesta – kiitos siis vielä kerran!

Näin kirjoitti Puonnille kanadalaisen malminetsintäyhtiö Mercatorin konsultti.

Geologit viihtyvät keskellä-ei-mitään. Vierastalossa on hyvä sauna ja aina puhtaat Puonnin tai Hevonkosken vaihtamat liinavaatteet.

Kesällä ympärillä aukeaa hiljainen, vehreä idylli, talvipakkasilla eksoottinen autius.

Työntekoon on helppo keskittyä, sillä houkutuksia ei ole. Läyliäinen oli vielä 1960-luvun alussa vilkkaahko Hyvinkää–Karkkila-radan asemakylä. Sitten rata pantiin pakettiin, ja Läyliäinen putosi kartalta.

– Kunhan tutkijat tuovat omat kaljat, ettei tarvi lähteä juoppokuskiksi. Täältä on ihan turha etsiä palveluita. Meidän extreme-reissut suuntautuvat Läyliäisten postiin, ja sinnekin on kymmenen kilometriä, Puonti hymähtää.

Myös omia näytteitään voi tulla tutkimaan. Muutama vuosi sitten Lopelle tuli viisi ulkomaista geologia mukanaan laatikot, joiden sisältöä he varjelivat mustasukkaisesti.

Muutamaa viikkoa myöhemmin uutisoitiin, että sama yhtiö oli löytänyt Kuhmosta timantteja.

Yksi asia korostuu malminetsintäpuheissa: tämähän on aivan hölmöä bisnestä!

– Idioottien hommaa tämä on. Silloin kun etsiminen olisi halpaa, kukaan ei tee mitään, ja kun metallien ja etsintöjen hinnat ovat tapissa niin kaikki ovat samaan aikaan liikkeellä, GTK:n erikoisasiantuntija Tauno Rautio kuvaa.

Etsintä on kallista, epävarmaa ja pitkäkestoista.

Koko termi malmi tarkoittaa vain taloudellisesti hyödynnettävissä olevaa metalliesiintymää. Jos pikkuhipusta saa miljoonan, se kannattaa kaivaa esiin syvältäkin. Ja jos hinta on alamaissa, kairat ja porat kannattaa jättää varastoon.

– Malminetsintä on oikeastaan järjetön investointi. Se vain kuluttaa. Kaivosala on yksi riskialttiimmista teollisuudenaloista, sanoo Tukesin ylitarkastaja Ilkka Keskitalo.

Yksi Suomen kuolatuimmista metalliesiintymistä on Sodankylän Sakatissa, josta on löydetty useita metalleja ja paljon.

Siellä brittiläis-eteläafrikkalaisen Anglo-Americanin vuosibudjetti on Suomelan mukaan noin kymmenen miljoonaa euroa, vaikka menossa on vasta ympäristövaikutusten arviointi. Kaivoksesta ei ole vielä tietoakaan, ja malmien päällä sijaitsee Viiankiaavan Natura-alue.

Metallien hinnat seilaavat eestaas. Pomminvarmaltakin tuntuva hanke voi muuttua nopeasti kannattamattomaksi, eikä alalla ole yhtään midasta. Tappioita tulee kaikille.

– Riski on ihan käsittämätön. Esimerkkinä voi sanoa, että edelliset omistajat laittoivat Suhangon kaivoshankkeeseen runsaan kymmenen vuoden kuluessa noin 100 miljoonaa dollaria, ja nyt sen kauppahinta on 40 miljoonaa, Kaivosteollisuus ry:n Pekka Suomela sanoo.

Se on sama kuin Helsingin keskustakaksion arvo laskisi muutamassa vuodessa alle puoleen.

– High risk, high reward. Suuria summia sijoitetaan projekteihin, joista jokainen on riski ja vain murto-osa osoittautuu kannattavaksi. Meilläkin on useampia projekteja, jotta joku tärppäisi, Beowulf Miningin Sauli Raunio sanoo.

Vaikka Suomen malmiesiintymät ovat lupaavat, Suomi ei ole mikään Australian kaltainen ihmemaa. Muihin EU-maihin verraten resurssit ovat hyvät, maailman mittakaavassa pienehköt.

Kaivosteollisuuden Suomelan mukaan Suomessa on neljä maailmanluokan esiintymää: Kemin kromikaivos, Kittilän kultakaivos, Terrafamen kaivos Talvivaarassa ja Sakatin monimetalliesiintymä Sodankylässä. Lisäksi Kaustisen litiumesiintymä on Euroopassa iso.

Helmiä on vähän, hikeä vaativia niukahkoja esiintymiä paljon.

Useimpien kaivosten kannattavuus kelluu tehokkuuden ja isojen maanlouhintavolyymien varassa. Yhtä malmitonnia kohden joudutaan louhimaan paljon maata ja sivukiveä.

Kaivoshankkeet kohtaavat paljon vastustusta, mihin yhtenä syynä ovat jälleen Talvivaaran ongelmat.

Isot raaka-ainekaivokset sopivat huonosti mielikuviin suomalaisen luonnon puhtaudesta ja koskemattomuudesta – jotka metsäteollisuudesta vuosisadat eläneessä maassa ovat jo sinällään varsin ihanteellisia mielikuvia.

Maanomistajat ovat huolissaan jo geologien maastoetsinnöistä, vaikka niistä ani harva johtaa edes kaivoksentapaiseen. Osin tämä johtuu siitä, että lähes kaikki etsijät ovat ulkomaisia yhtiöitä. Samoin närää herättää se, ettei Suomi peri niiltä metalliensa louhimisesta minkäänlaista erillistä kaivosveroa.

Kiihkeästä malminetsintäbuumista huolimatta ainoa uusi kaivos, jolla on luvat käsissä ja joka on viittä vaille valmis aloittamaan toimintansa, on Sotkamon hopeakaivos.

Seuraavana jonossa on Kaustisen litiumkaivos.

Vaikka Beowulf Mining törmäisi jättipottiin, kaivoksen avaamiseen menisi salamatahdillakin viisi vuotta ja todennäköisesti ainakin kymmenen. Jo pelkät lupaprosessit ovat monimutkaiset.

– Viisi vuotta koelouhintaa plus toiset viisi varsinaisen kaivoksen perustamista, Sauli Raunio ynnää esimerkkinä.

Yksi yhtiö saa malminetsintäluvan enintään viideksitoista vuodeksi, minkä jälkeen on haettava kaivoslupaa tai luovutettava kohde ja tutkimustulokset muiden käyttöön. Viisitoista vuotta on kaivosmaailmassa lyhyt aika.

– Nyt toiminnassa olevista kaivoksista pääsääntöisesti jokaista on tutkittu yli kaksikymmentä vuotta. Esimerkiksi Sakatilla on lupaava maailmanluokan esiintymä, mutta siinäkin tullaan pian siihen, että etsintäluvan aika alkaa loppua, Tukesin ylitarkastaja Ilkka Keskitalo sanoo.

Timanttilaikka järsii sydämen siististi paloiksi.

Puonti sammuttaa sahan ja tarkastelee jälkeä. Pinta on siisti ja tasainen.

Näytepaloiksi sahataan firmoille vain puolikkaita, eli sydämen toinen puolikas jää aina Lopelle.

Puonti on työskennellyt Lopella yli 12 vuotta. Siinä vaiheessa oppii arvostamaan muun muassa sitä, että näytteet lähetetään standardimallisilla kivilavoilla, joita on helppo käsitellä.

– Vedän ranteita auki, jos kama tulee tavallisilla lavoilla.

Lopella leijuu kahden miehen valtakunnan itsenäinen tunnelma, mutta tehottomuuden ylistyksestä tai lepoleiristä ei ole kyse.

Kahden henkilötyövuoden voimin palvellaan asiakkaat, lajitellaan ja arkistoidaan uudet näytteet, hävitetään tarpeettomiksi käyneet vanhat näytteet, pidetään kirjaa toiminnasta ja yhteyttä Rovaniemen pienempään sivutoimipisteeseen, vastataan kaivosyhtiöiden tiedusteluihin ja varauspyyntöihin, pidetään vierasmaja siistinä ja päivittäinen työvälineistö kunnossa.

Merimies ja kairaaja ovat naimisissa kivien kanssa kesähelteellä ja talvipakkasilla.

Onko tämä helvetti vai paratiisi?

– Miten sen nyt ottaa. Mutta sen voi sanoa että tämä on mielenkiintoista työtä, jossa tutustuu ihmisiin ympäri maailmaa, Puonti hymyilee.

Puonti hallitsee merimiehen kielenkäytön, on suorapuheinen eikä siedä tärkeilyä. Kukkoilevat asiakkaat hän laittaa ruotuun. Useimmat ovat asiallisia ammattilaisia.

Työasiat jäävät aina Lopelle.

– Turhaan mä alan kavereillekaan selitellä tarkkaan, mitä mä täällä teen. Ja meillä on omat vaitiolovelvollisuutemmekin, Puonti sanoo.

Vielä yksi metalli on kuitenkin käsittelemättä.

– Kultaahan täältä aina haetaan.

Kulta on selvinnyt akkumetalleista, bitcoin-ajasta ja algoritmien sekunnin murto-osassa noteeraamista pörssimuutoksista.

Kullan arvo perustuu sen myyttisyyteen ja siihen, että kultaa on maailmassa hämmästyttävän vähän.

Suomesta löydetään yhä uusia esiintymiä, ja Kittilässä toimii kanadalaisen Agnico Eaglen omistama Euroopan suurin kultakaivos.

Sijoittajat ovat kuitenkin vasta nyt heräämässä kultaan.

Oivana merkkinä tästä on se, että Tokmanni-ketjun perustaja, liikemies Kyösti Kakkonen osti viime marraskuussa siivun ruotsalaisesta Endomines-yhtiöstä, joka kaivaa kultaa Ilomantsin Pampalossa.

– Dollari on vihreä jätepaperi, jota laitetaan kaminaan, jos maailmassa menee oikein huonosti. Kulta taas on varma alkuaine. Maailmantaloudessa menee nyt hyvin, mutta olisin yllättynyt jos tilanne on sama vielä kahden vuoden päästä, Kakkonen perustelee.

Kulta on pessimistin turvasatama. Muutamia vuosia sitten valtiot luopuivat kultavarannoistaan, mutta nyt kultaa rohmutaan taas holveihin. Kun kiinalaiset ja intialaiset janoavat kultaa sijoitus- ja statusmielessä, hinta pysyy korkeana. Näin Kakkonen uskoo.

– Jo omasta ystäväpiiristäni näen, että kulta kiinnostaa nyt eri tavalla kuin ennen.

Kotimainen pääomapula eli kyöstikakkosten puute on päällimmäinen syy siihen, miksi Suomessa toimii niin paljon ulkomaisia kaivosyhtiöitä. Isot kaivospääomat liikkuvat Lontoossa ja Torontossa, eivät Helsingissä.

Mutta ei Kakkonenkaan pelkän kullan perässä ole. Heti kun kulta on haastattelussa käsitelty, puhe kääntyy sähköautoihin ja kobolttiin. Kakkonen kertoo menneensä “jo hiukan mukaan” kobolttibisnekseen.

– Kyse on yhdestä yhtiöstä, joka lähtee kaivamaan kobolttia. Mutta kerron siitä enemmän, kun asiat etenevät.

Mutta ei Kakkonen maailmantalouden trendejä luo.

Hän vain seurailee niitä, ja nyt merkit ovat vahvat.

Aivan joulun alla Yhdysvaltain presidentti Donald Trump antoi presidentin määräyksen, että Yhdysvaltain tulee kiihdyttää koboltin, litiumin ja grafiitin tuotantoa.

Trump pelkää samaa kuin EU. Jos tuontiin Afrikasta, Kiinasta tai Etelä-Amerikasta iskee markkinahäiriö, akkutuotannosta tulee nopeasti kannattamatonta tai jopa mahdotonta.

Yhteys Trumpista Lopelle on lyhyt ja suora.

Kun malminetsijä Raunio tutkii suomalaisia grafiittiesiintymiä Beowulfin laskuun, hän pyrkii samaan kuin Trumpkin: lisäämään elintärkeänä pidettyä lähituotantoa – ja tuottamaan sijoittajille rahaa.

Puonti ja Hevonkoski kantavat geologeille kivinäytteet pöydille, siivoavat ne pois, ja sitten samoille pöydille saapuvat seuraavat geologit.

Hinnat seilaavat, niitä seurataan taskulaskin toisessa kädessä ja kolmiulotteiset malmimallit päässä, kannattaako tämä tai tuo, kehittyykö teknologia, mitä metallia maailma janoaa huomenna, mitä ensi vuonna ja mitä kymmenen vuoden päästä.

Huomenna hinnat laskevat ja seuraavana päivänä nousevat. Siinä välissä pitäisi ehtiä saada kaivos pystyyn.

Ennustajille olisi tällä alalla käyttöä.

Hevonkoski sytyttää pikkusikarin, tuumii hetken ja keksii ratkaisun.

– Kristallipallohan täällä pitäisi olla.